Koska olin liian kiireinen
Oletteko huomanneet, että jotkut päivät vain katoavat? Ne alkavat ja huomaat sen. Ne loppuvat ja huomaat sen. Siinä välissä on jonkinlainen musta aukko. Koko päivä menee ja sinä teet asioita, fiksujakin asioita mutta et mitään ihmeellistä. Et mitään sellaista aikavievää tai suurta mikä selittäisi myöhään illalla sen omituisen tunteen että nyt on ilta, minne tämä päivä katosi?
Minulla oli tänään juuri sellainen kadonnut päivä. Entistä omituisemmaksi päivän katoamisen tekee se, että vietimme yhteistä vapaapäivää miehen kanssa. Ne vapaat ovat aina niitä päivistä parhaita ja tärkeimpiä eivätkä ne vain saa kadota.
Eilen illalla meni myöhään, joimme viiniä ja höpöttelimme sohvalla katsoen suosikkisarja The Good Wifea Netflixiltä. Aamu-unet jatkesivat kahdeksan maissa kun sähkäri soitti olevansa matkalla meille uuden jääkaappipakastimen kanssa. Yes! Homma hanskassa ysiltä. Sitten minä valitettavasti nukahdin uudestaan, ehkä jouduin rinnakkaisuniversumiin tässä vaiheessa? Lenkille pääsimme vasta kolmen maissa, suihkun ja pika-aamiaisen jälkeen. Sitten vintille etsimään (kadonneita) tavaroita, naapuriin puhumaan lapusta, jonka mukaan taloon ollaan vihdoin asentamassa kuitu. Tupla-yes! Sekalaista hintojen googlailua ja soittelua eri nettifirmoihin. Mies lähti treenaamaan ja minä lupasin laittaa ruokaa. Laitoinkin, ja tiskasin massiiviset tiskit. 2,5 t elämästäni, huh. Lopputuloksena 1) kukkakaalicarbonaraa ja 2) uunilohta, peruna-parsamuusia ja vihreitä pestokasviksia. Sitten kauhea pakkausspurtti ja hirveällä höngällä kohti satamaa, koira kainalossa.
Nyt laivalla, erittäin hämmentyneenä ajan kulusta. Päivän ensimmäinen rauhallinen oma hetki. Vähän väsyttää (taas), koira vetää jo sikeitä viereisellä tuolilla. Huomenna täytyy olla skarpimpi ja enemmän läsnä, en yhtään pidä tästä tunteestä että koko päivä valui hukkaan. Nyt aion kääntää kaiken hyväksi, ja nauttia erityisen paljon kahvitteluhetkestä kirjan kanssa, se jää toivottavasti siten päällimmäiseksi muistoksi tästä päivästä.
Mitenkäs te, tuntuuko koskaan siltä että olette ajautuneet limboon tai outoon aikajanaan jossa asiat vain tapahtuvat ja te menette virran mukana?