Myöhästymisestä ja sen suruista
Myönnän, olin aamussa myöhässä luennolta. Oikein kunnolla. Nukahdin illalla hyvin, mutta heräsin tunnin unien jälkeen eikä nukahtaminen toisella yrityksellä osoittautunut sitten kovinkaan helposti. Kellon soidessa kovinkin siedettävään aikaan 7.45 minulla ei ollut minkäänlaista halua nousta ja snuussasin 10 minuuttia. Tai kaksi tuntia, kuten herätessäni huomasin… Uups. Ei siinä sitten muuta kuin äkkiä ylös, koiran pikapissatus, pipo päähän ja täyttä laukkaa luennolle. Onneksi yliopistolle on vain 5 minuutin matka (3 minuuttia täyttä laukkaa), pipo oli tosin pakko pitää päässä luentosalissakin koska tukka olisi tod. kaivannut pesua (tai ainakin massiivisen annoksen kuivashampoota ja letityksen). Luennosta en muista kyllä yhtään mitään, mahdoinkohan nukahtaa istualtani uudestaan?
Pommiin nukkumisesta jää kyllä ihan jotenkin sekava olo. On sellainen omituinen puolivälin fiilis koko päivän, sittenkin kun saa aikataulun kurottua kiinni niin tuntuu että on edelleenkin jotenkin myöhässä. Ja nolottaahan se, että nukkui yliaikaa. Kaikki kunnon ihmiset nousevat ajoissa, käyvät suihkussa ja nauttivat rauhallisen aamiaishetken. Ja saapuvat paikalle töihin tai kouluun mielellään varttia ennen sovittua aikaa. No töihin minä aikanani kyllä saavuinkin aina sovittuun aikaan, en tosin etuajassa mutta melko minuutilleen työajan alkaessa. Paitsi silloin kun julkinen liikenne oli sekaisin, mutta siitä lakkasin ottamatta vastuuta jo vuosia sitten. Tukholmassa kaikki junat myöhästelevät koska esim. raiteille tippuu syksyisin lehtiä, miten siihen voi varautua? Työmaailmassakin myöhästelijöitä riittää, sen olen huomannut. Joillakin se on säännöllisistä ja laskeskeltua, mikä on ärsyttävää. Eräs vanha työtoverini oli joka viikko yhtenä aamuna myöhässä, yleensä oikein kunnolla niin että saimme soitella hänen peräänsä ja herätellä häntä. Sittenhän siitä tulikin jo äkkiä kahden tunnin myöhästyminen, mikä sekoitti yleensä paitsi tämän henkilön oman työpäivän, niin myös meidän muiden jotka jouduimme puolet aamusta paikkaamaan hänen poissaoloaan. Ajattelematonta ja itsekästä!
Koulun suhteen olen huomannut asenteeni olevan huomattavasti rennompi. Pakollisiin juttuihin tulen ajoissa ja hyvin varautuneena, mutta niiden vähemmän pakollisten juttujen kanssa olen laiskempi. Menen jos kiinnostaa ja tuntuu siltä. Joskus jokin muu asia, koulutehtävien valmistelu, bloggailu yms. saattaa kiilata ykköseksi luennon sijasta. Kyläilyyn ja kaverien kanssa sovittuihin aikatauluihin suhtaudun jämptisti, en halua aiheuttaa pettymystä ja hankaluuksia muiden elämään. Etuajassa en ole, se ei ole mielestäni kohteliasta mutta jos olen enemmän kuin 5 minuuttia myöhässä, laitan heti viestiä. Pyrin kyllä aina olemaan ajoissa. Minulla oli aikanaan ystävätär, joka oli kroonisesti myöhässä puoli tuntia. Useiden vuosien ja melkoisen ärsytyksen jälkeen otin käyttöön helpon systeemin. Jos halusin tavata klo 15, ilmoitin ystävättärelleni haluavani tavata klo 14,30. Itse ilmestyin treffipaikalle klo 15 ja ystävättäreni yleensä pari minuuttia minun jälkeeni täynnä pahoitteluja siitä, kuinka olin saanut taas odottaa ja selityksiä siitä, mitä tällä kerta oli tapahtunut. Systeemini ansiosta pahoitteluihin oli helppo vastata kädenheilautuksella ”ei se mitään”.
Pääasiallisesti suhtaudun myöhästelyyn negatiivisesti, sillä se on mielestäni jollain tavalla ajan tuhlaamista. Aika on kallisarvoisinta mitä minulla on, sitä en voi saada lisää millään. Siksi haluan käyttää kaiken aikani jollain tavalla perustellusti, vaikkapa päättää jo edellisenä iltana että en mene aamuluennolle vaan nukun ennemmin myöhään sillä olen väsynyt. Näin unenlaatuni on varmastikin parempi ja vältyn aamusäheltämiseltä kauheassa kiireessä ja koko päivän vatsanpohjassa olevasta myöhässäolemisen tunteelta, jonka ”pommiinnukkuminen” saa aikaan. Suhteessa muihin ihmisiin myöhästyminen kertoo mielestäni kunnioituksen ja mielenkiinnon puutteesta. Jos tapaaminen ei kiinnosta sinua, voit olla myöhässä. Jos ihmisellä tai tehtävällä ei ole väliä, miksi olla ajoissa. Toisaalta kaikilla voi käydä vahinko joskus, sitäkin pitää ymmärtää 🙂
Itse paransin ja tasapainotin päivääni ulkoilulla luennon jälkeen, heti helpotti. Ja niin juu sillä tukanpesulla kanssa, pystyi luopumaan pipo-lookista. Tänäkin iltana menee myöhään, laivallemme kotiin. Huomenaamulla kukonlaulun aikaan olisi edessä pienen koiran eläinlääkäri ja vatsan ultraäänikuvaus. Huo-ah.
