Mieheni makaa parhaillaan nukutettuna leikkauspöydällä Danderydissä ja minä odottelen puhelua, että kaikki on mennyt hyvin ja voin noutaa hänet kotiin. Kyseessä on pieni vaiva, josta selviää nukutuksella ja 45 minuutin operaatiolla. Toipumisaika on viikon verran eikä vaivan pitäisi uusia. Ei mitään dramaattista siis, näitä arkisia juttuja joita sattuu meille kaikille. Joku tippuu katolta ja katkaisee jalkansa, välilevy luiskahtaa selästä tai sitä kaatuu talviliukkailla ja onnistuu taittamaan käden alleen.

Miksi tälläinen siis saa minut pelkäämään? Eilenillalla ei todellakaan tullut uni silmään, makasin mieheni vieressä ja silitin hänen selkäänsä ja ajattelin, että kaikki menee hyvin. Aamulla nousin aikaisin googlaamaan nukutustilastoja, luotettavin löytämäni tieto 2000-luvun taitteesta kertoi että nukutukseen kuolee 34 potilasta miljoonasta. Okei, aika hyvät zäänssithän tässä sitten on. Silti, vaikka todennäköisestä mahdollisuus jäädä auton alle olisi suuurempi, pelkään ”leikkausonnettomuutta” huomattavasti enemmän. Ehkä siksi, että tilanne on niin epätavallinen. Kumpaakaan meistä ei ole koskaan operoitu eikä läheisilläkään ole ollut suuria operaatioita. Sairaalathan ovat täällä Pohjolan perukoilla aivan maailman huippuluokkaa ja tosiaankin, tämä ko. operaatio on todella pieni eikä mitenkään vaarallinen. Miestä itseään ei pelota, kysyin kyllä. Vain minua pelottaa.

Jäin miettimään, että mitä muuta pelkään? En omaa kuolemaani, ehkä terveyden menettämistä ennemminkin. Dementiaa enemmän kuin rullatuolia. En kumpaakaan aktiivisesti, ehkä se aika tulee myöhemmin. Pelkään paljon enemmän että perheelleni tapahtuu jotain. Aika luonnollista. Arjen pelkoja on useita, en pidä yhtään käärmeistä, ampiaisista tai vastaavista luontokappaleista, korkeat paikat eivät ole suuria suosikkejani eikä mikään  mahti maailmassa saa minua enää lähtemään sellaiseen huvipuiston vispilään, joka heiluu sadan metrin korkeudessa ympäriylösalaisin. Ajokortin hankkiminen ei edisty, koska pelkään autonratissa olemista ja sitä että kolaroin ja satutan jotakuta. Tästä viimeisimmästä pelosta aion kyllä hankkiutua eroon, se rajoittaa elämääni liikaa.

En pelkää maailmanloppua enkä zombien saapumista, en marsilaisia enkä suuria väkijoukkoja. En pelkää lentämistä enkä ajattele Estoniaa vaikka kuljenkin autolautalla Gotlantiin joka viikko (ja syysmyrskyt ovat välillä melkomoiset). En elä tulipalon tai ryöstön uhkan jatkuvassa pelossa. Minua ei ahdista ajatus työpaikan tai työkyvyn menettämisestä tai työttömyydestä. Rahanpuute tai jonkin maallisen mammonan eivät hypi kauhukuvina arjessani. Tottakai, välillä, huonoina hetkinä ja masentuneena ja väsyneenä sitä miettii aina pahinta mahdollista skenaariota. Onneksi terve itsetunto nostaa päätään viimeistään seuraavana aamuna ja sanoo, että ”Mitäs sitten? Kyllä sinä pärjäät.”

Luulen, että pelkoni ja pelkäämiseni tason on aikalailla keskivertoa. Omaan itseen kohdistuvat pelot on helppo hallita, muihin kohdistuvia taas ei. Taidan tehdä niin, että vaihdan vaatteet ja lähden Danderydiin odottelemaan miehen heräämistä. Otan läppärin mukaan, saa niitä hommia näpyteltyä siellä odotushuoneessakin. Yhdenlaista pelonhallintaa tämäkin.