Musta päivä ja pimeitä ajatuksia
Täältä sohvanurkasta taas hyvää iltaa. Tee on vaihtunut viiniin ja Diana-dokkari Netflixin höpö-höpö-sarjaan. Koira on kuvioissa edelleen, sade myös. Ja flunssa is forever.
Miksiköhän sitä joskus jokin yksinkertainen asia voikin vetää mielen niin alas? Niin että itsetunto luhistuu kokonaan, sitä alkaa epäillä itseään, osaamistaan ja ylipäätään kaikkea mahdollista. Joka nurkan takana on vain vaikeuksia ja mikään ei tule koskaan onnistumaan. Minun tapauksessani kyse on niinkin simppelistä asiasta kuin siitä, että kärsivällinen opettajani laittoi meiliä, että mitenkäs se rästitehtävä, olisiko se jo kohta valmis? Että ei hätää, odottelen täällä ja joustan, joustan, joustan mutta jos voisit kuitenkin prioa tämän ja kiirehtiä…
Ja minä tunnen itseni maailman huonoimmaksi ihmiseksi. Kaipaan miestäni entistä enemmän ja viihdyn Visbyssä entistä huonommin. Tunnen itseni entistä lihavammaksi, väsyneemmäksi, ryppyisemmäksi ja ohuttukkaisemmaksi (kyllä, se on tunne). Muistan mihin kaikkeen rahani eivät riitä, että missasin kaikki kesäiset joogatunnit, tein liikaa ylitöitä ja mitä kaikkea en ole koulussa tehnyt niin hyvin kuin olisin halunnut. Uin itsesäälin suossa vaikka koko soppa onkin aivan omaa syytäni… Ja voin itse olemalla ahkera ja kyvykäs ratkaista koko tilanteen. Silti tuntuu liki mahdottomalta vastata opettajalle. Voi ei, nyt kaikki tietävät etten ole tehnyt sitä tehtävää… Ne nauravat minulle. Ja minä olen tyhmä. Ja epäonnistunut.
Voi hyvänen aika.
