Välillä pieni asia tai huomautus, jokin sananvaihto saa vereni kiehahtamaan ja savun nousemaan korvista. Sanoja ei ehkä tarkoita yleensä mitään pahaa sanomisellaan mutta minulla vaan keittää, tööt-tööt ja sitten räjähdys. Välillä iso, välillä pieni. Jos hyvin käy, räjähtelen kumminkin ihan vain yssikseni enkä turhaan paikan päällä sille onnettomalle sanojalle.

Nythän on niin, että me uudistamme huussiamme. Tarkoituksena on asentaa ulkokäymälään mökille sen perinteisen ämpärin sijaan Biolanin supernäppärä kompostikäymälä. Sinne menevät keittiön kompostoitavat jätteet, ei haise ja on helppo käyttää. Saamme ihanasti apua tähän hommaan sekä osto- maksu että kuljetus- ja asennusosiossa. Jee! Mutta sitten se räjähdys. Avustava osapuoli kun onnettomasti vihjaisi, että mieheni voisi auttaa. Juu, voi auttaa mutta ei ole paikalla silloin. No, mies voi hoitaa asennuksen sitten myöhemmin. Tässä vaiheessa minä hermostuin. Mutta olenhan minä paikalla. Juu, miehesi hoitaa sitten myöhemmin. Hääh?! Minä olen paikalla, kyllä minäkin osaan. Minä hoidan! Vastapuoli alkoi jo rauhoitella, että joo joo…

Lopeteltiin siinä sitten ihan hyvässä hengessä. Puhelun jälkeen minä raivosin sitten ihan yksikseni. Tai joo, laitoin punaisenvihreänkiukkuisia tekstiviestejä syyttömälle miehelleni. Penikselläkö sinä siitä vasaranvarresta kiini pidät, häh?!

                                                                                          (kuvakaappaus Biolanin kotisivuilta)

Normaalisti meillä eletään melko tasa-arvoista kotielämää, se hoitaa joka ehtii ja jaksaa. Jotkut hommat kiinnostavat miestä enemmän (grillaaminen, halonhakkuu, pyykinpeseminen) kuin minua (tiskaaminen, kukkien hoitaminen, suurin osa muusta ruoanlaitosta). Jotkut hommat eivät kiinnosta kumpaakaan (imurointi, ruohonleikkuu) kun taas jotkut tehdään useimmiten yhdessä (koiran ulkoiluttaminen, viininjuominen). Minä pelkään nousta katolle enkä halua haudata kuolleita hiiriä (mies siis vaihtaa kattotiilet ja hautaa uhrit arvokkaasti), mies taas pitää kauniisti sisustetusta kodista mutta ei jaksa tehdä mitään asian eteen (joten minä sisustan ja järjestelen). Olen arkifeministi, niin kai miehenikin. Ristikkäin tehdään ja autetaan toista, yhteistyö sujuu hyvin.

Arvatkaapas nyt sitten, kuka asentelee sitä käymälää ensiviikolla juuri tasan niin kauan että se istuu paikallaan? Sama se vaikka olisi miten hankalaa, valmista on tultava ennenkuin mies on vapaalla. Pakko. Ja tämähän ei ole miehen vika lainkaan, vaan ihan jonkun muun.