Talvinen taisto

Hampaita kiristellen, hissuksiin hiihtäen täällä puolipimeässä pikkupakkasessa mennään. Minulle alkaa vähitellen selvitä miksi Visbyn ihanassa kesäkaupungissa ei pahemmin näy ihmisiä marraskuussa. Ne vähät reppanat, jotka ovat täällä jumissa, eivät uskalla ovesta ulos ennen lumien ja jäiden sulamista. Visbyssä ei suolata katuja, ei autoteitä sen enempää kuin kävelykatujakaan laisinkaan. Ja nyt en puhu vain Visbyn historiallisesta muurinympäröimästä keskustasta vaan koko laajemmasta Visbyn kaupungista. Täällä kyllä aurataan (siis sellaisilla miniauroilla) pääväylät ja muutamaa päiväämyöhemmin myös keskustan ja rannan jalankulkuväylät. Muuten jalkakäytävät jätetään täysin oman onnensa nojaan. Asun 500 m päässä muurista, aivan sairaalan kupeessa (onneksi), so I should know. Lumi tuli sunnuntaina ja torstaiaamuna jalkakäytävät ovat yhtä polveen saakka yltävää sohjoa. Mutta ei tässä vielä mitään, koska liikennettä ei autoteilläkään pahemmin ole niin voihan sitä aina kävellä niiden reunassa, varovasti tai vaikkapa kiepsauttaa rantapromenadin kautta yliopistolle.

Juu, kiepsautinhan minä. 1,5 km matkaan meni 40 minuuttia ja läjähdin persuuksilleni kaksi kertaa matkan varrella. Katsos kun aurauksen jälkeen ei näköjään ole sitten Visbyn kunnanherrojen mielestä mitenkään tarpeellista hiekoittaa. Päivällä plussaa, yöllä pakkasta ja siinähän se on sitten luistinrata valmiina. Kuljin koko matkan tasapohjaisilla, syvillä urilla varustetuilla vaelluskengillä tanakassa etunojassa varovasti töpötellen. Välillä luistellen, jalkoja nostelematta ja silti sattui nuo kaksi luikausta. Auts! Nyt on kipeänä sekä selkä, reidet että takamus. Viisainta istua täällä kampuksella vaan koko päivä, kotiin taidan mennä taksilla. Laskun voinee lähettää suoraan kaupungintalolle.