Työvoitto – ja taas päivä paistaa

Tuntui hieman kurjalta kirjoittaa pari negatiivisti postausta peräjälkeen. Sitten ajattelin, että kirjoitan itsestäni (tämän päivän egoismin huipentuma) ja hyvänen aika, oloni on negatiivinen. Jäin kuitenkin miettimään asiaa ja tilannetta, itseäni.

Hiukan taustaa eli en ole työhullu mutta kylläkin ahkera ja tehokas. Olen vasta nyt lähtenyt jatkokouluttamaan itseäni eli tähän astisen työelämäni (eli 20 vuotta) olen tehnyt sellaisia töitä, joihin ei tarvita erikseen koulutusta. Aika monta vuotta olin sekalaisissa töissä hotellissa, muuten olen ollut pääasiallisesti asiakaspalvelutehtävissä. Välillä olen ahneuksissani tai tilanteen pakossa tehnyt pariakin työtä päällekkäin. Tykkään rahasta ja siitä mitä sillä saa. Ennenkuin aloitin nykyisessä työssäni, siinä siis josta olen nyt opintovapaalla, olin hypännyt ympäriinsä aika monta vuotta, ollut max. 2 vuotta samassa duunissa ja vaihtanut taas. Välillä en pitänyt työstäni, välillä minusta ei pidetty, joskus yksinkertaisesti kyllästyin. Siksiä ajattelin, että nyt aion olla paikallani useamman vuoden. Työssä oli hyvät työajat, hyvä palkka, mikä ettei hyvät työtehtävätkin. Vaativamman sorttista pohjoismaista asiakaspalvelua kansainvälisessä biokemian yrityksessä.

Opin työt ja minusta tuli tähti. Palkka nousi hivenen ja alkoi olla oikeasti hyvä, niin hyvä kuin nyt rividuunarilla olla voi. Tein kuitenkin töitä ihan hurjasti. Ylitöitä sen maksimin mitä laki sallii, ja se oli ok, niistä maksettiin hyvin. Työtahtini päivisin oli kuitenkin se mikä uuvutti minut. Esimies vaihtui, empaattisempaan mutta se ei auttanut. Minulla oli aina vähintään 50% enemmän perustyötehtäviä kuin muilla, syynä tehokkuuteni ja hyvä organisointikykyni. Kehityskeskustelussa sain kuulla, että jos minulle annettaisiin vähemmän töitä, kyllästyisin.

Tässä vaiheessa suunnitelmani lähteä opiskelemaan olivat jo loppusuoralla, joten en olisi voinut enää vähempää välittää. Tie opiskelijaksi oli kuitenkin pitkä ja kivikkoinen, sillä vaikka tiesin haluavani kouluttautua, en tiennyt mitä haluaisin opiskella. Minulla ei myöskään ollut oikein voimia lähteä ottaa selvää asiasta, ajelehdin vain väsyneenä päivästä toiseen ja toivoin ihmettä. Opintolinja vaihtuikin matkalla kerran, mutta jo se että keksin ensimmäisen minua kiinnostavan alan (puutarha) auttoi minua jaksamaan päivästä toiseen. Viimeisen vuoden pinnistelin eteenpäin silkalla tahdonvoimalla sekä nukkuen aina mahdollisuuden tullen niin pitkät yöunet kuin pystyin. Uni auttoi jaksamaan.

Viime talvena sitten mieheni potkaisi minua takalistoon ja ilmoitti että opiskelujen kanssa ei tehdä kompromisseja, lähdet opiskelemaan juuri sitä mitä haluat. Esteistä selvitään. Olin nimittäin innostunut löytämästäni byggnadsantikvarie-koulutuksesta, mutta se sijaitsi Gotlannissa ja muutto ei minun umpiväsyneessä mielessäni ollut mahdollisuuksien kirjoissa. No, minä hain, ja pääsin ja muutin. Tämän syksyä olen opiskellut. Enää ei väsytä niin paljon, paitsi välillä. Olen viikolla 3-4 päivää Gotlannissa, loput kotona. Töitä en ole tehnyt, nostan opintotukea ja kerään aivan hullun määrän opintolainaa. Täällä Ruotsissa ei ole aikuisopintotukea, valitettavasti joten köyhäilyksi menee.

Mitä negatiivisiin fiilikseen ja masentumiseen tulee, olen huomannut tällaisia lyhyitä kausia tulevan nyt jotenkin säännöllisesti. Minulla on ollut enemmän aikaa ja olen täyttänyt sen ajatuksilla. Tuntuu, että olen pitkästä aikaa ehtinyt ajatella asioita valmiiksi, miettiä, miltä minusta tuntuu ja miksi. Miksi asiat ovat näin? Olen yrittänyt koko syksyn tehdä asioita niin, että ne tuntuvat minusta hyvältä. Pitänyt koiraa mukanani koulussa, sen antama lämpö, seura ja rakkaus tuntuvat tärkeiltä. Ollut koulussa oppimassa  ja mukana kaikessa pakollisessa mutta seurustelemassa vain minimimäärän. Enköhän opi tuntemaan opiskelutoverini kolmen vuoden aikana ilman elokuva- ja peli-iltoja. Matkustanut kotiin aina kun on tuntunut siltä, sillä ikävöin miestäni valtavasti. Ollut paljon ulkona ja etenkin talven lähestyessä nauttinut joka päivä valoisan ajasta.

Tuntuu siltä, että negatiivisia uppoamisia tulee, mutta jaksan ne kun saan puhua. Huomaan, että puhun silloin rehellisesti ja suoraan niistä ajatuksista, jotka olen ehtinyt ajatella itsekseni valmiiksi. Minulla on ehkä surullinen ja kurja olo, mutta antaa niin olla. Puhun asioista ja se auttaa, uusi nousu odottaa kulman takana kun saan taas tämän asian ulos ja käsiteltyä. Upeaa, ja tunnen jotenkin että kehityn. Moneen vuoteen en olekaan jaksanut miettiä elämää ja tunteita, olen ollut aivan liian väsynyt. Joidenkin asioiden sanominen nolottaa mutta kaikki asiat, jotka olen saanut ulos ovat antaneet minulle jotain. Olen tuntenut oloni helpommaksi jälkikäteen.

Huomaan kyllä, että ärsytyksensietokykyni ei ole aivan niin korkea kuin pitäisi. Pieni ärsytys, epäonnistuminen, se että jokin ei mene toivotulla tavalla laukaisee helposti masennusreaktion. Onneksi osaan käsitellä asian nyt, ensin tietenkin masennun mutta pääsen siitä yli. Omituista kyllä tämä masentuminen tuntuu ihan fyysisenä reaktiona. Voin pahoin, vatsaa vääntää, olen ihan flegmaattinen.

Jäin miettimään tuliko tämänhetkinen tilanne päälle ihan vain siitä, että eilinen kasvohoito ei ollut toivotunlainen. Hoitopöydällä minun sattui selkään niin etten pystynyt keskittymään kasvohoidosta ja kosmetologillakin tuntui olevan huono päivä. Rahaa meni siis hukkaan, en saanut haluamaani luksushetkeä vaikka itse kasvohoidon lopputulos olikin toivotunlainen.

Niinpä istun vielä tänään kotona, näin kahdentoista maissa aamutakissa koneen ääressä enkä Visbyssä luennolla. Ehdin sinne vielä huomenna, jorden går inte undan. Taidan keittää kahvit ja miettiä ulkoilua koiran kanssa. ”Huominen on huomenna”.

Uups, superpitkä tilitys. Sori :(