Aamulla leikitään, syödään aamupuuro, ja leikitään ehkä vielä hetki ennen ulos lähtemistä. Tehdään jotain kivaa, käydään puistossa tai keskustassa, ja tavataan ystäviä. Tullaan kotiin, syödään ja nukutaan. Leikitään, syödään välipalaa ja käydään ehkä uudestaan puistossa. Odotetaan, että isä tulee kotiin. Tehdään ruoka, leikitään, käydään suihkussa ja mennään nukkumaan.
Päivämme kuvailtuna muutamalla lauseella.
Viime aikoina päiviin on tullut ikävä lisä. Kurkkua puristaa jo heti aamusta ja yritän taistella kyyneleitä vastaan. Laahustamme yökkäreissä kotona, enkä jaksaisi tehdä mitään. Kuluu tunti tai kaksi, sitten lounas ja päiväunet jo lähestyvät. Pitäisi olla tehokas. Saamattomuus ahdistaa ja lisää kuristavaa tunnetta. Alkaa ärsyttää.
Tällaisia päiviä on ollut viime aikoina liikaa.
En sairastunut baby bluesiin tai synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Olin koko äitiysloman onneni kukkuloilla, vaikka toki jotkin päivät olivat haastavampia kuin toiset. Kaipaan niitä ihanan joutilaita päiviä, jotka olivat täynnä vauvaa. Ei ollut paineita huolehtia muusta kuin vauvasta ja omasta hyvinvoinnista. Sai rakentaa päivät vapaasti lapsen ehdoilla ja nauttia eteen tulevista mahdollisuuksista. Alusta asti se, ettei mitään voi tehdä loppuun kerralla on tullut silti yllätyksenä. Nyt hoitovapaalla asiat kasaantuvat ja pahimmillaan pieni, mukavakin lisä saa kupin nurin.
Kun olin raskaana, äitini ihmetteli miksi nykyajan äidit valittavat väsymystään. Eihän aamulla tarvitse lähteä mihinkään, eikä mitään kummempaa tarvitse tehdä.
Hoitovapaalla tarvitsee. Etenkin, jos ei tule toimeen muuten.
Ne asiat, joita ei ehdi päivällä tehdä ovatkin osittain asioita, joita työntekijänä pitää tehdä. On valmisteltava ja kommunikoitava. Pitää myös ehtiä työpaikalle ajoissa. Olen juossut kyyneleet silmissä keskustan katuja, viemässä Fridaa Allulle töihin, jotta ehtisin itse töihin. Nukun muutaman tunnin yössä, sillä myöhäiset illat ja yöt ovat aikaani tehdä ja valmistautua. Allun työpäivät ovat useammin lähempänä kymmentä tuntia, kuin kahdeksaa. Lisäksi on työmatkoja. Perheen yhteisellä ajalla valmistetaan iltaruoka ja laitetaan Frida nukkumaan. Lauantaisin olen aamupäivät töissä ja Allu on Fridan kanssa. Avun pyytäminen kohdistuu molempien työpäiviä helpottamaan. Omalle ajalle tai parisuhdeajalle tarvittavalla avulla ei viitsi enää vaivata ketään.
Lapsen syntyessä isovanhemmat toistelevat, kuinka pitää keskittyä lapseen ja jättää kodinhoito vähemmälle. Nyt hoitovapaalla, kertoessani väsymyksestä ja päivien raskaudesta, saan kuulla, että sellaistahan se on. Olen huono pyytämään apua, sillä kaikilla on omat menonsa, juttunsa ja elämänsä. Pitäisi kantaa omat valintansa ja ratkaista omat ongelmansa.
On muuten suuri harha, ettei kotia tarvitsisi hoitaa lapsen kanssa. Ylimääräinen pyynääminen on toki eri asia (en esimerkiksi ole pessyt ikkunoita yli vuoteen), mutta jossain välissä pitää huolehtia ihan perussiisteydestä ja sen myötä kodin turvallisuudesta. Ruokaa tekee nopeammin siistissä keittiössä, nurkassa lojuvat lasipullot ovat lapsen turvallisuusriski ja kaikki lattialta irtoava roska menee pienen mahaan asti. Lisäksi kotona on paljon viihtyisämpää olla, kun kaikki ei ole ihan sikin sokin.
Minua ei uuvuta äitinä oleminen. Minua uuvuttaa se, että mahdollisuudet olla jotain muuta kuin äiti, ovat kiven takana.
Tuntuu, että elämme jo niitä tavanomaisia ruuhkavuosia. Paitsi, että olen hoitovapaalla. Frida ei ole vielä päiväkodissa, enkä minä läheskään kokoaikasesti töissä. Uskon, että jos saisimme työjoustoilla arki-iltoihin edes puoli tuntia lisää, voisimme kaikki paremmin. Sellaista tavallista kahdeksasta neljään -elämää, jossa viiden ja seitsemän välillä voi tehdä jotain. Yhdessä tai erikseen.
En osaa tarkalleen sanoa, mistä olo johtuu. Ehkä se kumpuaa jatkuvasta rasituksesta ja tehokkuuteen pyrkimisestä, ajan kirimisestä. Kaikki on elämässäni oikeasti todella hyvin, eikä huonot hetket kestä koko päivää. Joka päivä olen myös onnellinen. Kiitollinen. Myös siitä, että minulla on töitä, jotka mahdollistavat hoitovapaan.
Mutta edes se puoli tuntia! -Tiedätkö?
