Äitiysloma, eli Kela-kielellä vanhempainvapaa, on nyt ohi. Viimeinen äitiyslomapäivä päättyi stressaantuneeseen ja hieman hysteeriseen tunnelmaan. Puolilta öin ahdistusta aiheutti muun muassa:

Keskeneräinen cycling -ohjelma ja lähestyvä deadline.

Blogikirjoitukset, jotka odottavat kirjoitusaikaa.

Aamujuna ja pakkaamattomat tavarat.

Äkillisesti kipeytynyt ja turvonnut vatsa.

Imetystissien ja hellepukeutumisen ristiriita.

Vastaamattomat sähköpostit ja puhelimitse hoidettavien asioiden pitkä lista.

Tunne siitä, että ylipäätään kaiken tekemiseen tulee nykyään varata moninkertaisesti aiempaa enemmän aikaa.

Lopulta itkin Allun kainalossa ja mietin, mihin kaikki tunnit päivässä oikein hukkuu. 

Lähdimme Fridan kanssa pariksi päiväksi Lahteen äitini luo. Osuvasti juuri ensimmäisenä hoitovapaapäivänäni. Allu oli työmatkalla, ja minä sain helpotusta arkeen. Ja jestas, se todella auttoi! Miksi en ole tajunnut tätä aiemmin! On nimittäin ihan eri asia mennä Fridan kanssa mummulaan. Voi huoletta antaa mummun mennä ulos tytön kanssa, sillä ympäristö on tuttu ja kivat kävelyreitit lähellä. Ja tämä on ehkä tärkein asia: ei tarvitse kertoa, missä mikäkin tavara sijaitsee. Vaivatonta kyläilyä siis. Sain (otin) lomaa ruuanlaitosta ja rintojen aamupumppaamisesta, sekä lievennystä päivien intensiivisyyteen. Nukuin aamulla pitempään kuin Frida ja nukuin vielä aamupäikkäritkin tyttö kainalossa. Koska ei tarvinnut valmistella mitään. 

Oli pakko myös kysyä vinkkejä rakkaalta ystävältä, jonka äitiyden haltuunottoa ja kokemusta arvostan suuresti.

”Miten oikein pystyt tohon kaikkeen?!”,

oli koruton, epätoivosta kumpuava kysymykseni pitkän tilitykseni jälkeen. Vastaus oli:

”En pystykään. Ja säännöllinen hajoaminen kuuluu asiaan.”

Huojennuksen aalto pyyhkäisi sisältäni. Ah, en ole tämänkään kanssa yksin! Täysin normaalia, kuuluu asiaan!

Suurin haaste on se, että haluaa tehdä muutakin. On tarve tehdä muutakin. Vaikka elän yhtä hienoimmista hetkistä elämässäni, tarvitsen henkistä ja taloudellista pääomaa. Tai pään omaa. Vaikka se vaatisikin säännöllistä hajoamista ja ajoittaista stressiä.