Isän osa(aminen).

Laura puhui neuvolakokemuksistaan ja mainitsi myös isän osallistumisen kyseenalaistamisen. Olen rohkeasti, sekä samaa, että eri mieltä.  Kyllä, on väärin, että isää kohdellaan välinpitämättömästi, mutta ei se aina ole kyllä sen neuvolatätin vika.

Olen nähnyt monesti seuraavanlaisen tilanteen: Äiti puristaa karhuemomaisesti lasta rintaansa vasten ja keskustelee lapsen elämästä muille (vaikka nyt sille neuvolatätille). Samalla lapsen isä istuu vieressä nuutuneen näköisenä vaippakassi sylissään, muikistelee lapselle äidin olan yli, mutta ei uskalla sanoa sanaakaan. Äiti on ottanut perheessä (ehkä oikeutetustikin?) ykkösvanhemman roolin, ja isä tulee niin selvänä kakkosena, että vähemmästäkin menee usko. Sekä isällä, että sillä neuvolatätillä. Että ehkä se kysymys onkin vaan muotoiltu kauniisti. Neuvolan täti haluaa kysyä äidiltä, ”Oletkos koskaan antanut lasta isälle?”.

Minä yritän ihan tietoisesti ohjata itseäni juuri siihen toiseen suuntaan. Annan miehen olla lapsen kanssa ihan keskenään, enkä mene avuksi ja päsmäröimään ennenkuin joku pyytää. Joskus tämä on kovin vaikeaa, sillä pikkuinen vierastaa isäänsä välillä, ja esim. syöttämisestä ei tule mitään. Huutoa on vaikea kuunnella, ja silloin pitää vaan hokea itselleen, ”Kyllä ne pärjää, kyllä ne pärjää”. Mutta olen epäonnistunut ihan kammottavasti tässä monta kertaa.

Minun on helppo hypätä sohvalta kun kuulen pikkuisen itkevän, minun on helppo ottaa ohjat kun automatkalla pysähdytään ABClle syöttämään lapsi. Minä myöskin aina pakkaan vauvan kamat kun ollaan menossa jonnekkin, koska sisälläni joku jankuttaa, että vain minä osaan tehdä sen. MIKSI? Tietoisesti kyllä ymmärrän, että lapsi pärjää vallan mainiosti isänsä kanssa, ja vaikka tulisikin hieman taistelua, niin se on vaan hyvä, että isäkin oppii käsittelemään ne raivarit.

Pyydän täten jokaista kaltaistani päsmäriäitiä heittäytymään sohvan nurkkaan, ottamaan valinnaisia mässyjä viereensä ja katselevan vaikka edes yhden illan, kun mies hoitaa lasta. Tämä ei  ole sama asia kuin lähteä ulos ja kattoa elääkö kaikki kotiintullessa, koska on hyvä välillä ihan nähdä se, kuinka hyvä se isänkin hoivavietti on. Ja jos onnistuu asennoitumaan oikein, se on myös ihan hauskaa ”Voi kai sen bodyn noinkin päin laittaa..”

ps. Niille joiden mielestä on ihan normaalia ja oikein ottaa ohjat lapsen kanssa, sanon vain tämän: Minun äitini hoiti minua, veljeäni ja kotia niin kovalla kädellä päsmäröiden, että isästäni tuli lopulta laiska ja saamaton. Koska äiti oli opettanut hänelle, että vain äiti osaa, isäni ei lopulta tehnyt juuri mitään. Voitte kuvitella mikä sota siitä lopulta syntyi. Ero tuli kun minä ja veljeni olimme 7v ja 8v. Surullista, mutta totta.