Kirjoitin aiemmin jo yhden jutun Laura Lovesin inspiroimana ja nyt tulee toinen.

Minä ja mieheni olimme onnekkaita ja pääsimme yhdessä käymään jokaisella Perhevalmennuskerralla. Kyseessä on siis nämä kerrat kuin ensimmäisiä vauvojaan saavat pariskunnat tungetaan yhteen huoneeseen yhtäaikaa ihmettelemään. Yhteensä neljä kertaa, joista joka kerralla on oma Teemansa. Käsittelen nämä kaikki nyt erikseen, ettei lähe ihan lapasesta.

1. Meille tulee vauva?-kerta
Suurin asia mitä tämän lähes kaksituntisen aikaan saavutettiin oli fläppitaulun sivu, jossa oli kaikkien pariskuntien nimet ja lasketut ajat. Tämän lisäksi yritettiin saada videotykkiä toimimaan, että saataisiin katsella tyhjänpäiväinen video aiheesta ”kaikki muuttuu kun tulee lapsi”. Joo älä.
Paikalla oli terveydenhoitaja, kätilö-opiskelija ja seurakunnantyöntekijä. Kaikki olivat pikkasen liian positiivisia minun makuuni ja lässyttävät kauheasti. Minä keskityin tuijottelemaan muiden to-be-äitien mahoja, ja analysoimaan ovatko ne isompia kuin omani.

2. Synnytysvalmennus
The Big One! Mitä sitten kun repeän kahtia? Alussa näytettiin video, jossa oli muutamia AIVAN liian graafisia kuvia syntymästä. Sori nyt vaan, mutta minä en halua nähdä kenenkään syntyvän, ja koska en ole kovin notkea, en nähnyt onneksi edes oman lapseni syntymää! Tämä jälkeen meille sanottiin että voimme kysyä IHAN MITÄ VAAN, mitä mieleen tulee. Ensin terveydenhoitaja kertoi ympäripyöreästi synnytyksen kulun ja luetteli yleisimmät kivunlievitykset.

Sitten alkoi kysymystulva ”Milloin sairaalaan pitää lähteä?”, ”Milloin epiduraalia pitää pyytää?” ”Miten epiduraali vaikuttaa?”, ”Mitä isä voi tehdä?”… ja vastaus joka kysymykseen oli sama ”Se on niin yksilökohtaista” tai ”Kyllä ne siellä sitten kertoo”. Sitten (muiden vanhempien kanssa vaihdetuista katseista päätellen) kaikkien päässä heräsi yksi kysymys ”No, miksi me sitten täälä ollaan, jos te ette osaa kertoa mitään!” Sitä ei kyllä kukaan uskaltanut sanoa ääneen. Eikö olisi voinut kertoa edes sitä, miten jokin asia yleensä tapahtuu. Kaikkein kovin vitutus heräsi kun yksi äiti-to-be kysyi suoraan ”Kuinka kauan synnytys keskimäärin kestää?” Ja kun vastaus taas oli ”Se on niin yksilökohtaista”, kaikilta meni motivaatio kysyä yhtään mitään.

Käteen ei jäänyt mitään ja eniten otti päähän terveydenhoitajan selkeä negatiivisuus epiduraalia kohtaan. Hän selitti, että epiduraalia ei tuosta vain oteta, eikä kannata luottaa että sen saa, koska OYSissakin on vain yksi päivystävä anestesiologi…bblblalablala. (Minä tein synnytysaliin saapuessani selväksi, että epiduurali olisi parempi saada, ja kun sen aika tuli, jouduin odottamaan anestesiologia ehkä 10min. )
Kaikkein hienoin juttu oli se kun pöydälle laitettiin kortteja, joissa oli eri nalleja, joilla oli eri ilmeitä pelästyneestä innostuneeseen. Näistä jokainen valitsi sen tunteen, jonka kanssa synnyttämään on menossa. Minulla on edelleen puhelimessa kuva miehestä, ja hänen pelokkaasta nallekortistaan. aaw.

3.Vauvan hoito. Tämä kerta oli ensimmäinen, jossa saimme oikeasti jutella keskenämme muiden tulevien vanhempien kanssa. Tämä oli varmaan tarkoituksena koko valmennuksessa, joten minusta oli pöljää, että tätäkin sai odottaa. Meidät jaettiin kahden pariskunnan ryhmiin ja saimme kirjoittaa lapulle kaikki ne kysymykset, jotka mieltämme painavat. Siis ihan mistä vaan, mutta enemmänkin ehkä vauvan hoidosta ja imettämisestä. Meillä oli kaveripariskunnan kanssa hauskaa, ja kysymyksemme olivat luokkaa ”Mitä sille pitää tehdä? Paljonko saa juoda viskiä?” Kyselimme näitä kysymyksiä sitten vuorotellen ja ensimmäistä kertaa saimme oikeasti vastauksia. Saimme enemmän tietoa ja minimäärän nuhteita (minä ihan oikeasti halusin kysyä, että kuinka kauan pitää olla imettämättä, jos käy ulkona ja juo/polttaa. ). Kiitos tästä. Hyvä fiilis jäi. Mutta eipä meistä mittään ylimpiä ystävyksiä tullut, enkä kyllä varmaan pysäyttäisi ketään ryhmäläistä, jos vaunulenkillä näkisin (tätä ne hoki koko ajan, ne hoitsut). Enkä usko, että se 45min kestänyt kantoliinamainostus oli järkevää ajankäyttöä, kun kokonaisaika on 1,5h. prkl.

4. Vauvan kanssa. Tämä kerta oli siis paljon myöhemmin kuin muut kerrat, ja tänne tultiin vauvojen kera. Meidän porukassa lasten iät vaihtelivat kahdesta neljään kuukauteen. Tämä oli eka kerta kun omaa tekelettä pystyi vertaamaan muiden murkeloihin. Ja vaikka aika söpöjä ja hauskannäköisiäkin oli ne muut,niin kyllä sitä vaan uskoo vieläkin, että oma vauva on kyllä helposti parhaimman näkönen!

Edellisen kerran kanssa tämä valmennuskerta oli hauskin. Lähes koko ajan saimme puhua me vanhemmat itse, eivätkä vaan ne neuvolatätit. Jaoimme tarinoita synnytyksistä ja perus vauva-arjesta. Myös imetysvaikeuksista oli paljon puhetta, minkä luulisi nostavan neuvolatätien kiinnostusta imetysvalmennukseen.  Kaikkein hienointa oli huomata, että kaikki meistä oli osannut pitää lapsensa hengissä, vaikka aiemmilla kerroilla tuntui, että neuvolan oppien pohjalta on ihme, jos synnytykseen asti selviää.

Johtopäätös. Antakaa to-be-vanhempien puhella keskenään alusta asti. Kyllä ne kysymykset ja neuvot voi heitellä sinne väleihin. Mutta paremmin sitä oppii, kun uskaltaa kysyä ja puhua. Ja se synnytysvalmennus oli ihan vitsi!! Tai noh, en varmaan saisi yleistää, kun nämäkin kokemukset ”on niin yksilökohtasia.”. Vitulla päähän.