Perkeleen perhevalmennus

Kirjoitin aiemmin jo yhden jutun Laura Lovesin inspiroimana ja nyt tulee toinen.

Minä ja mieheni olimme onnekkaita ja pääsimme yhdessä käymään jokaisella Perhevalmennuskerralla. Kyseessä on siis nämä kerrat kuin ensimmäisiä vauvojaan saavat pariskunnat tungetaan yhteen huoneeseen yhtäaikaa ihmettelemään. Yhteensä neljä kertaa, joista joka kerralla on oma Teemansa. Käsittelen nämä kaikki nyt erikseen, ettei lähe ihan lapasesta.

1. Meille tulee vauva?-kerta
Suurin asia mitä tämän lähes kaksituntisen aikaan saavutettiin oli fläppitaulun sivu, jossa oli kaikkien pariskuntien nimet ja lasketut ajat. Tämän lisäksi yritettiin saada videotykkiä toimimaan, että saataisiin katsella tyhjänpäiväinen video aiheesta ”kaikki muuttuu kun tulee lapsi”. Joo älä.
Paikalla oli terveydenhoitaja, kätilö-opiskelija ja seurakunnantyöntekijä. Kaikki olivat pikkasen liian positiivisia minun makuuni ja lässyttävät kauheasti. Minä keskityin tuijottelemaan muiden to-be-äitien mahoja, ja analysoimaan ovatko ne isompia kuin omani.

2. Synnytysvalmennus
The Big One! Mitä sitten kun repeän kahtia? Alussa näytettiin video, jossa oli muutamia AIVAN liian graafisia kuvia syntymästä. Sori nyt vaan, mutta minä en halua nähdä kenenkään syntyvän, ja koska en ole kovin notkea, en nähnyt onneksi edes oman lapseni syntymää! Tämä jälkeen meille sanottiin että voimme kysyä IHAN MITÄ VAAN, mitä mieleen tulee. Ensin terveydenhoitaja kertoi ympäripyöreästi synnytyksen kulun ja luetteli yleisimmät kivunlievitykset.

Sitten alkoi kysymystulva ”Milloin sairaalaan pitää lähteä?”, ”Milloin epiduraalia pitää pyytää?” ”Miten epiduraali vaikuttaa?”, ”Mitä isä voi tehdä?”… ja vastaus joka kysymykseen oli sama ”Se on niin yksilökohtaista” tai ”Kyllä ne siellä sitten kertoo”. Sitten (muiden vanhempien kanssa vaihdetuista katseista päätellen) kaikkien päässä heräsi yksi kysymys ”No, miksi me sitten täälä ollaan, jos te ette osaa kertoa mitään!” Sitä ei kyllä kukaan uskaltanut sanoa ääneen. Eikö olisi voinut kertoa edes sitä, miten jokin asia yleensä tapahtuu. Kaikkein kovin vitutus heräsi kun yksi äiti-to-be kysyi suoraan ”Kuinka kauan synnytys keskimäärin kestää?” Ja kun vastaus taas oli ”Se on niin yksilökohtaista”, kaikilta meni motivaatio kysyä yhtään mitään.

Käteen ei jäänyt mitään ja eniten otti päähän terveydenhoitajan selkeä negatiivisuus epiduraalia kohtaan. Hän selitti, että epiduraalia ei tuosta vain oteta, eikä kannata luottaa että sen saa, koska OYSissakin on vain yksi päivystävä anestesiologi…bblblalablala. (Minä tein synnytysaliin saapuessani selväksi, että epiduurali olisi parempi saada, ja kun sen aika tuli, jouduin odottamaan anestesiologia ehkä 10min. )
Kaikkein hienoin juttu oli se kun pöydälle laitettiin kortteja, joissa oli eri nalleja, joilla oli eri ilmeitä pelästyneestä innostuneeseen. Näistä jokainen valitsi sen tunteen, jonka kanssa synnyttämään on menossa. Minulla on edelleen puhelimessa kuva miehestä, ja hänen pelokkaasta nallekortistaan. aaw.

3.Vauvan hoito. Tämä kerta oli ensimmäinen, jossa saimme oikeasti jutella keskenämme muiden tulevien vanhempien kanssa. Tämä oli varmaan tarkoituksena koko valmennuksessa, joten minusta oli pöljää, että tätäkin sai odottaa. Meidät jaettiin kahden pariskunnan ryhmiin ja saimme kirjoittaa lapulle kaikki ne kysymykset, jotka mieltämme painavat. Siis ihan mistä vaan, mutta enemmänkin ehkä vauvan hoidosta ja imettämisestä. Meillä oli kaveripariskunnan kanssa hauskaa, ja kysymyksemme olivat luokkaa ”Mitä sille pitää tehdä? Paljonko saa juoda viskiä?” Kyselimme näitä kysymyksiä sitten vuorotellen ja ensimmäistä kertaa saimme oikeasti vastauksia. Saimme enemmän tietoa ja minimäärän nuhteita (minä ihan oikeasti halusin kysyä, että kuinka kauan pitää olla imettämättä, jos käy ulkona ja juo/polttaa. ). Kiitos tästä. Hyvä fiilis jäi. Mutta eipä meistä mittään ylimpiä ystävyksiä tullut, enkä kyllä varmaan pysäyttäisi ketään ryhmäläistä, jos vaunulenkillä näkisin (tätä ne hoki koko ajan, ne hoitsut). Enkä usko, että se 45min kestänyt kantoliinamainostus oli järkevää ajankäyttöä, kun kokonaisaika on 1,5h. prkl.

4. Vauvan kanssa. Tämä kerta oli siis paljon myöhemmin kuin muut kerrat, ja tänne tultiin vauvojen kera. Meidän porukassa lasten iät vaihtelivat kahdesta neljään kuukauteen. Tämä oli eka kerta kun omaa tekelettä pystyi vertaamaan muiden murkeloihin. Ja vaikka aika söpöjä ja hauskannäköisiäkin oli ne muut,niin kyllä sitä vaan uskoo vieläkin, että oma vauva on kyllä helposti parhaimman näkönen!

Edellisen kerran kanssa tämä valmennuskerta oli hauskin. Lähes koko ajan saimme puhua me vanhemmat itse, eivätkä vaan ne neuvolatätit. Jaoimme tarinoita synnytyksistä ja perus vauva-arjesta. Myös imetysvaikeuksista oli paljon puhetta, minkä luulisi nostavan neuvolatätien kiinnostusta imetysvalmennukseen.  Kaikkein hienointa oli huomata, että kaikki meistä oli osannut pitää lapsensa hengissä, vaikka aiemmilla kerroilla tuntui, että neuvolan oppien pohjalta on ihme, jos synnytykseen asti selviää.

Johtopäätös. Antakaa to-be-vanhempien puhella keskenään alusta asti. Kyllä ne kysymykset ja neuvot voi heitellä sinne väleihin. Mutta paremmin sitä oppii, kun uskaltaa kysyä ja puhua. Ja se synnytysvalmennus oli ihan vitsi!! Tai noh, en varmaan saisi yleistää, kun nämäkin kokemukset ”on niin yksilökohtasia.”. Vitulla päähän.
 

Suhteet Ystävät ja perhe Mieli Terveys

Isän osa(aminen).

Laura puhui neuvolakokemuksistaan ja mainitsi myös isän osallistumisen kyseenalaistamisen. Olen rohkeasti, sekä samaa, että eri mieltä.  Kyllä, on väärin, että isää kohdellaan välinpitämättömästi, mutta ei se aina ole kyllä sen neuvolatätin vika.

Olen nähnyt monesti seuraavanlaisen tilanteen: Äiti puristaa karhuemomaisesti lasta rintaansa vasten ja keskustelee lapsen elämästä muille (vaikka nyt sille neuvolatätille). Samalla lapsen isä istuu vieressä nuutuneen näköisenä vaippakassi sylissään, muikistelee lapselle äidin olan yli, mutta ei uskalla sanoa sanaakaan. Äiti on ottanut perheessä (ehkä oikeutetustikin?) ykkösvanhemman roolin, ja isä tulee niin selvänä kakkosena, että vähemmästäkin menee usko. Sekä isällä, että sillä neuvolatätillä. Että ehkä se kysymys onkin vaan muotoiltu kauniisti. Neuvolan täti haluaa kysyä äidiltä, ”Oletkos koskaan antanut lasta isälle?”.

Minä yritän ihan tietoisesti ohjata itseäni juuri siihen toiseen suuntaan. Annan miehen olla lapsen kanssa ihan keskenään, enkä mene avuksi ja päsmäröimään ennenkuin joku pyytää. Joskus tämä on kovin vaikeaa, sillä pikkuinen vierastaa isäänsä välillä, ja esim. syöttämisestä ei tule mitään. Huutoa on vaikea kuunnella, ja silloin pitää vaan hokea itselleen, ”Kyllä ne pärjää, kyllä ne pärjää”. Mutta olen epäonnistunut ihan kammottavasti tässä monta kertaa.

Minun on helppo hypätä sohvalta kun kuulen pikkuisen itkevän, minun on helppo ottaa ohjat kun automatkalla pysähdytään ABClle syöttämään lapsi. Minä myöskin aina pakkaan vauvan kamat kun ollaan menossa jonnekkin, koska sisälläni joku jankuttaa, että vain minä osaan tehdä sen. MIKSI? Tietoisesti kyllä ymmärrän, että lapsi pärjää vallan mainiosti isänsä kanssa, ja vaikka tulisikin hieman taistelua, niin se on vaan hyvä, että isäkin oppii käsittelemään ne raivarit.

Pyydän täten jokaista kaltaistani päsmäriäitiä heittäytymään sohvan nurkkaan, ottamaan valinnaisia mässyjä viereensä ja katselevan vaikka edes yhden illan, kun mies hoitaa lasta. Tämä ei  ole sama asia kuin lähteä ulos ja kattoa elääkö kaikki kotiintullessa, koska on hyvä välillä ihan nähdä se, kuinka hyvä se isänkin hoivavietti on. Ja jos onnistuu asennoitumaan oikein, se on myös ihan hauskaa ”Voi kai sen bodyn noinkin päin laittaa..”

 

ps. Niille joiden mielestä on ihan normaalia ja oikein ottaa ohjat lapsen kanssa, sanon vain tämän: Minun äitini hoiti minua, veljeäni ja kotia niin kovalla kädellä päsmäröiden, että isästäni tuli lopulta laiska ja saamaton. Koska äiti oli opettanut hänelle, että vain äiti osaa, isäni ei lopulta tehnyt juuri mitään. Voitte kuvitella mikä sota siitä lopulta syntyi. Ero tuli kun minä ja veljeni olimme 7v ja 8v. Surullista, mutta totta.
 

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe Mieli