Kotitoimistolta moi! Työläppäri vaihtui minun uuteen synttärilahjaksi saatuun Chrome book läppäriin, ja on aika tutkiskella niitä kevään aikana todettuja poikkeusajan positiivisia puolia, sillä juuri alkanut syksy meinaa kolkutella samanlaisin meiningein.

Säästyneet eurot. Säästyi usean kuukauden päiväkotimaksut, harrastusmaksut, puhumattakaan kaikesta siitä sälästä mitä olisi luultavasti kulkeutunut kotiin useammalta ostarikäynniltä, kun lähti vain ostamaan sitä tiettyä juttua sieltä erikoisliikkeestä.

Tavaroiden todellisen tarpeen realisoituminen. Jos sattuu, että on säästellyt kaikenmaailman tavaroita pahan päivän varalle, eikä näinäkään aikoina (aika pahat päivät) niitä tarvinnut, on aika selkeää, ettei niitä tule tarvitsemaan ikinä.

Kotityöt jakautuvat tasaisemmin. Kun molemmilla on sama työaika ja kaikki vapaa-aika vietetään kotona, ei oikein ole mitään syytä sille miksi toinen tekisi hirveästi enempi kodin askareita kuin toinen.

Paljon yhteistä aikaa. Milloin elämässä on tällainen tilaisuus viettää perheen kanssa niin paljon aikaa yhdessä. On ollut sellainen loputon joulu, kun ollaan tässä vaan kotosalla hyvällä omalla tunnolla, rampataan vähän väliä jääkaapilla ja ruokalasku on suurempi kuin arkena.

Mukavissa vaatteissa oleilu. Ei enää lounaan jälkeen puristavia farkkuja tai selästä kinnaavia bleisereitä. Leggarit, collarit ja hupparit best!

Tilaa uudenlaisille ajatuksille. Kun tavallaan mitään ei tapahdu, niin silloin juuri tapahtuu. Aluksi tuntui, että mistä sitä oikein keskustelisi, kun elämä on pystähtynyt paikoilleen, mutta sitten keskusteluissa alkoikin vilahtelemaan unelmia, tulevaisuuden suunnitelmia ja elämän arvoja ehkä enempi kuin koskaan  aiemmin. Lähikuukaudet on vielä todella hataraa sumua, josta ei oikein tunnu saavan otetta; jatkuuko Neelan koulu syksyn ajan normaalisti, tehdäänkö töitä kotoa käsin vielä pitkäänkin, pitkittyykö rajoitusten purkaminen, mutta onneksi meillä on pidemmän tähtäimen unelma ja se on siellä kirkkaana ajatuksissa ja sen ajatuksen voimalla räpiköidään nämä tulevat viikot ja kuukaudet läpi.

Paljon aikaa kaikenlaisille puuhailuille. Tein kaksi 1000:n palan palapeliä ja kuuntelin samalla kirjoja ja podcasteja. Opettelin kunnolla laittamaan Neelan hiuksia ja testailemaan eri tekniikoita ja tuotteita. Olen kokeillut uusia reseptejä, soitellut kymmeniä videopuheluita ja järjestellyt kaappeja ja laatikoita. Olen oppinut uutta sijoittamisesta ja säästämisestä. Ollaan katsottu paljon sarjoja ja elokuvia. Ollaan saatu sarjasuosituksia ja suositeltu niitä muille. Olen leikannut reikiintyneitä leggareita shortseiksi ja parsinut reikäisiä sukkia.

Ei enää kipeänä töihin. Jotenkin kummallinen ajatus, että oli jotenkin ahkeran työntekijän merkki, kun raahautui töihin kipeänäkin, kun taas tästä eteenpäin kehotetaan jäämään kotiin pienimmänkin oireen ilmetessä.

Ei tuhlaannu aikaa työmatkoihin ja työpäivien valmisteluihin. Miten paljon vapaa-aikaa meneekään siihen, että valmistautuu seuraavaan arkipäivään: vaihtovaatteet, eväät, siivous, pyykit jne.

Etätöistä normaalia. Kuinka monet firmat huomasivatkaan, että toimiihan nämä hommat ilman toimistoakin. Ehkä toimistorakennuksille saadaan muunlaista käyttöä, kuten asuntoja ja harrastetiloja. Työntekijät voivat päättää asuinpaikkansa sen mukaan missä on kivointa asua, eikä työpaikan sijainnin perusteella.

Vähentyneet liikennepäästöt. Työmatkoja, lomamatkoja ja vaikka mitä pikku reissuja peruuntui. Toivon, että tulevaisuudessakin punnitaan tarkasti päivän tai kahden mittaisten, lentäen tehtyjen, reissujen tarpeellisuutta.

Kaupassa enempi tilaa liikkua. Aluksi jonotus kauppaan tuntui liian omituiselta ja kaikki proseduurit epämukavilta, mutta myös ruuhkaisimpaan aikaan ruokakaupassa mahtui kulkemaan kärryjen kanssa mukavasti, eikä kukaan ollut oikeastaan kenenkään tiellä. Se olikin aika kiva.

Naapurit tutuiksi. Me ollaan tutustuttu meidän molemmin puolisiin seinänaapureihin tosi hyvin tässä viimeisten kuukausien aikana ja se on ollut ihan huippua. Kaikki alkoi siitä kun leikattiin yhteistuumin meidän pihasta puu, kun ei kellään sinä lauantaina oikein ollut muutakaan tekemistä. Siitä seurasi grillijuhlat, kakkukestit ja erinäisten keittiötarvikkeiden lainailu puolin ja toisin.

Kaikkea ”normaalia” arvostaa paljon aikaisempaa enemmän. Tyttöjen illat, ravintolassa syöminen ja kotimaahan matkustaminen, näin niin kuin esimerkiksi.

Eihän sitä oikein vielä edes käsitä, että meidän pikkuinen aloitti koulun. Toki kyseessä on vasta Junior infant vuosi, joka vastaa varmaan sellaista viskari-juttua, luulisin. Siitä huolimatta, että koulupäivät on sellaista kivaa puuhastelua ja leikin kautta oppimista, on se silti se iso koulu, jossa hänellä on oma opettaja ja oma istumapaikka.

Koko viikon hän kysyi kuinka monta yötä nukutaan, että mennään kouluun. Katsottiin sitä opettajan lähettämää videota reitistä ulko-ovelta luokkaan. Vain kerran katsottiin, eikä missään tapauksessa enää uudestaan. Edellisenä iltana käytiin opettelemassa koulureitti, mutta vasta neljäntenä päivänä alkoi hän kääntymään oikeaan suuntaan lukuisista risteyksistä ja kadun kulmista, jotka kouluun vie.

Eväsrasiaan pakkasin juustovoileipää, viinirypäleen puolikkaita ja päärynän palasia. Vesipullo, eväsrasia ja vaihtovaatteet pakattiin reppuun. Repun selkään laittaessaan hän ilmoitti, että ”it’s not heavy,”vaikka aika painava se minusta oli. Reippaasti hän nousi potkupyöränsä selkään ja lähdettiin ensimmäiselle koulumatkalle.

Me maskeilla varustetut vanhemmat ja jännittyneet pikku koululaiset jonotimme pääoven ulkopuolella kahden metrin välein merkityillä palluroilla ja kukin lapsi vuorollaan kertoi oman nimensä opettajalle, joka niitä kävi tiedustelemassa. Neiti ei puhunut jonottamisen aikana meille sanaakaan. Enkä minäkään puhunut enää sen jälkeen, kun hän oli käänytynyt pois päin kysellessäni jotain turhanpäiväisyyksiä. Tilanne vaati rauhaa ja tilaa omille ajatuksille.

Sinne hän tepasteli reippaasti sisään, aivan kuin olisi tuttukin juttu. Ei kääntynyt heiluttelemaan. Ehkä hyvä, sillä meillä molemmilla vanhemmalla oli jo tippa linssissä. Myönsimme kyyneleet vasta lähempänä kotiovea luullen kummankin olleen ainoa, jota tilanne herkisti.

Ei pystynyt yhtään keskittyä työn tekoon. Varmistelin vähän väliä onko koulun sovellukseen saapunut ilmoituksia. Ei ollut. Kaksi tuntia meni nopeasti ja haimme neidin. Vanhemmat kertoivat vuoronperään ketä oli tullut hakemaan ja sieltä niitä lapsosia sitten vapautettiin yksi kerrallaan. Neela jäi ovensuulle esittelemään värittämäänsä supersankaria, heilutti opelle moikat ja riensi syliin. Tarrankin hän oli saanut. Siinä luki ”Excellent”. Priimaa pukkaa jo heti ensimmäisenä päivänä.

Kotiin tullessaan hän kertoi, että koulussa ei ollut Vanessaa, Oliviaa, Mattia ja Kurtia, niin kuin päiväkodissa. Lupasimme hänen saavan varmasti pian uusia ystäviä koulusta, ja niin hän ilmoittikin heti toisen koulupäivän jälkeen, että ”I have a best friend”.

Ensimmäisen koulupäivän iltana hän lauleskeli kylpyammeesta ”if you’re happy and you know it brush you teeth” josta eri vaiheet laulaen vielä lopulta sängystään ”if you’re happy and you know it go to sleep, krooh pyyh, krooh pyyh…”. Jotenkin aivan uskomatonta, että kaikki pystyi mennä niin hyvin koulun alkamisen kanssa.

Kun täällä päin on sellaista Takki päälle ja menoks -kansaa, niin sellaista asiaa ehdin viikonloppuna ääneen pohtia, että mitäs sitten, kun vettä sataa taivaan täydeltä ja pyöräillä pitäisi kouluun kaikkien kura-asioiden vuoraamana, jotta vielä koulussa olisi kuivat sisävaatteet päällä. Koulussa ei ole kuraeteistä, saati käytävillä naulakoita, että mihinkähän niitä sateen ja vesilätäköiden kastelemia ulkovaatteita siellä sitten oikein ripustellaan. Että pitääkö niitä kurahousuja ja kumppareita alkaa riisumaan siinä koulun ulkopuolella ja ottaa ne ylimääräiset vaatteet mukaan kotiin, jotta hänelle jäljelle jää vain takki, niin kuin muillakin luokkakavereilla. Tätäkään ei tarvinnut sen koommin enää pohdiskella, kun jo tänä aamuna ne kaikki kura-alkuiset vaatekappaleet oli puettava päälle, sillä vettä satoi taivaan täydeltä. Sellaisenaan hän sinne kouluun asteli ja kerroin opettajalle repusta löytyvistä lenkkareista ja samoin kuravarustein hän sieltä ulos sitten asteli. Se taisikin olla ainoa viime päivien huoleni koulun suhteen, eikä sekään näköjään edes aiheellinen.

Silloin neljä vuotta sitten, kun sen pari-viikkoisen Neela-vauvan kanssa kävimme kouluun ilmottautumassa, en osannut yhtään kuvitella, että tämä päivä oikeasti vielä koittaa. Että hän nyt oikeasti käy tuota uudenkarheaa lähialueen koulua. Jotenkin olin kuvitellut meidän asuvan jo jossain muualla tänä päivänä ja että kouluun ilmoittautuminen olisi ollut vain sellainen varmuuden vuoksi -juttu vain. Aivan utopistiselta tuntui ajatus siitä, että pakkaisin omalle lapselleni kouluun voileipiä evääksi ja jättäisin tuon pienen ihmisen sinne opiskelemaan. Jopa vielä pari viikkoa sitten koko kouluarki oli joku sellainen usvainen, epätodennäköinen ajatus vain.

Kaksi ensimmäistä koulupäivää olivat onneksi viikonloppua vasten ja pari levähdyspäivää heti perään olivat neidille tarpeen. Uni tulee aikaisin, vaikka koulupäivät ovatkin vielä hyvin lyhyitä nämä ensimmäiset viikot. Uudet asiat vievät energiaa, vaikka ne mieluisia ovatkin. Kotiin päästyään Neela kysyykin aina, että mennäänkö sinne kouluun taas uudestaan ja kuinka monta yötä täytyy vielä nukkua.