Kirjoitin syyskuussa postauksen rankasta imetyshistoriastani kahden lapsen ajalta ja sen jälkeisistä tuntemuksista. Postauksessa kehuin päässeeni imetyksen aiheuttaman mielipahan ylitse, tai niin ainakin luulin. Mutta en näköjään ole siinä onnistunut. Huih, ihan tippa nousee linssiin ja kädet tärisee. Miten tällainen aihe, jonka pitäisi olla varsin luonnollinen, voi tuottaa näin älyttömästi mielipahaa ja tunteita, joita ei osaa itsekään oikein ymmärtää???
Viime aikoina imetys on ollut entistä enemmän pinnalla, koska ystäväpiiristäni on kantautunut toinen toisensa jälkeen aivan ihania ja odotettuja vauvauutisia. On tullut ilmoituksia uusista masuasukeista ja jo maailmaan tulleista pienokaisista. Vääjäämättä imetys on tullut puheenaiheeksi, vaikka itse jotenkin pyrin sitä aihetta välttämään. Kaikki ovat kehuneet, että heillä on toiveissa täysimetys ja nämä äidit keillä tämä vaavi onkin jo sylissä, kehuvat kuinka tissimaitoa tulee niin paljon, että vauva meinaa siihen oikein tukahtua ja pakkanenkin jo pursuaa yli äyräiden. Olen kateellinen, olen niin kateellinen. Miksi imetys ei voi vain olla sellainen automaattinen asia, joka luonnostaan kehittyy kaikille? Miksi joiltakin sitä maitoa tulee litrakaupalla ylimääräistä vuorokauden aikana ja jotkut joutuvat painimaan ja keksimään kikkakolmosia saadakseen edes tipan omaa maitoa pihalle? Itselleni ei se maito noussut kuin vasta useamman päivän jälkeen synnytyksestä ja silloinkin vain niukalti. Kaverit väittivät, että se ei ollut vieläkään noussut kunnolla ja, että minun tulisi pukeutua mahdollisimman lämpimästi ja juoda sekä syödä paljon. Että kyllä se sitten sieltä nousee. Vuorokausi kaupalla painin kotona villahuivi rinnoille kiedottuna, toiveena maidonnousu. Päälläni oli usein myös villatakki ja lipitin vettä jatkuvasti sekä söin varmaan kokonaisen hevosen päivän aikana. Mutta ei, sitä ei vain noussut tarpeeksi. Lisäksi rakas ystäväni kiikutti minulle imetystyynyn ja mammateetä luontaistuotekaupasta, jotta niistä olisi apua. Josko imuote oli huono tai imetysasento, eikä sen takia vauva päässyt tilaamaan maitoa tarpeeksi? Ehkä mammatee auttaisi, kun se on auttanut muitakin? Mutta miksi nuo mitkään mainitsemani asiat eivät auttaneet minua? Painin tuon helvetin maidonnousun kanssa niin kauan, että päätin jo luovuttaa ja vain mennä sillä mitä tuotan ja lisäksi antaa vauvalle korviketta. Tärkeintähän kuitenkin oli, että hän sai ravintonsa sentään jostain, kuten tässä tapauksessa kaupan hyllyltä! Tällä tekniikalla mentiin kuukausitolkulla, kunnes vauvan ollessa 4 kuukauden ikäinen, otin yhteyttä imetystukihenkilöön, joka antoi ohjeet maidon lisäämiseen. No joo, kyllähän se lisääntyi, mutta edelleen mentiin 2-3 pulloannoksen vuorokausitahtia. Enkä ollut siihen tyytyväinen. Halusin olla se imettävä äiti, joka saa nauttia siitä yksityisestä aivan älyttömän ihanasta hetkestä pienen käärönsä kanssa. Mutta en ollut se imettävä äiti täyspäiväisesti, vaan olin sen sijaan se tuttipullomamma kelle jaettiin katseita kahviloissa ja ravintoloissa, kun kaivoin hoitolaukusta nanin äidinmaitokorvikkeen sekä tuttipullon pöydälle. ”Miksi hän ei imetä, häpeääkö hän sitä?” Ei en hävennyt, en vain kyennyt siihen.
Loppupeleissä imetys päättyi mukamas vauvan omasta tahdosta hänen ollessaan reilu 6 kuukauden ikäinen. Olin tyytyväinen siihen, enkä väitä ettenkö kiitä jokaikistä hetkeä kun hän oli rinnalla. Mutta siltikin takaraivossa kolkottaa jatkuva pettymys ja iso kysymysmerkki siitä, MITÄ OLISIN VOINUT TEHDÄ TOISIN?
Siinä vaiheessa kun vauva mukamas itse päätti, että nyt riittää tisseily, olisin vain voinut ahkerasti yrittää jatkaa sitä. Mutta luovutin ja annoin periksi, liian aikaisin. Alussa jo laitoksella olisin voinut kieltäytyä lisämaidon olevan korviketta, olisin voinut pyytää luovutettua äidinmaitoa, mutta ei, tyydyin siihen helpoimpaan ratkaisuun. Mutta miksi? Tyhmä minä. Kotiutuessamme olisin voinut vain kääriytyä peiton alle iho vasten ihoa vauvan kanssa vuorokausiksi ja vain imettää, imettää ja imettää. Mutta en jaksanut. Olin edelleen käynnistyksen uuvuttama ja halusin vain päästä helpolla. Ja helpoin tie oli jatkaa lisämaidon antoa ja murehtia imetyksen onnistumista sitten kun voimatkin olisivat siihen riittäneet. Mutta sitten olikin jo liian myöhäistä. Lisäksi olisin voinut lisätä maidontuotantoa pumppaamalla, vaikkakin sitten täysin tyhjää rintaa, ehkä sekin olisi voinut auttaa. Tai sitten ei. En minä tiedä. Mutta sen tiedän, että jotain olisi ollut tehtävissä.
Olen niiiiin katkera itselleni. Olen niiiiiin kateellinen niille äideille, ketkä vain kykenevät imettämään lastaan ja nauttimaan niistä läheisyyden hetkistä. Mutta tiedän myös, että se voi olla myös rankkaa. Itse tosin vaikka maksaisin, että saisin ruokkia vauvaani omalla maidollani, joka olisi pois yhtäkkisistä päätöksistä lähteä yksin kauppaan jne. Olen niin pettynyt, että luovutin ja tyydyin menemään sieltä mistä aita oli matalin.
Eräänä iltana mennessämme nukkumaan kehuin miehelleni, että miksi minulle käy jatkuvasti näin? Ensiksi esikoisen kohdalla maitoa tuli todella paljon jo ennen vauvan syntymää, mutta vauva ei suostunut syömään. Ja lopulta olin niin stressaantunut ja täynnä tietoa vailla käsitystä, että luovutin. Toisella kerralla olin päättänyt, että nyt mitä onnistun siinä, mutta ei. Silloin tuli sokeriarvojen kanssa ongelmia ja vauva joutui lisämaidolle. Tämän jälkeen koko imetystaival oli taistelua ja taitelua rinnan ja pullon välissä. Sillä hetkellä en osannut kokea mitään tunteita epäonnistumisestani. Kaikki tämä on tulvinut vasta jälkeenpäin. Josko sitten kolmannen kohdalla täysimetys olisikin mahdollista, jos nyt toisen kohdalla koimme jo osaimetyksen? Ehkä. Mutta sen aika ei ole nyt. Vauva on kuitenkin vielä niin pieni, että haluan antaa hänelle ja esikoisellesemme tällä hetkellä täyden huomioni. Kyllä niitä lapsia ehtii sitten tekemään lisää, kun aika on oikea. Iästä se ei ainakaan ole kiinni.
Sori. En nyt alkanut jäsentelemään tätä tekstiä sen kummemmin vain annoin vaan sanatulvan pursuta päästäni näppäimmistölle. Itkua taas tämänkin kohdalla on väännetty ja tietokoneen vierustalta löytyy kasoittain itkettyjä papereita. Miksi koen itseni niin säälittäväksi… Mutta tämä jotenkin helpottaa, että saan kertoa näistä tuntemuksista edes joillekin. Miehelle kerrottaessa lopputulos on se, että minä itken ja mies vain lohduttaa vieressä parhaansa mukaan. Taas menen sieltä mistä aita on matalin…
Nauttikaa hyvät äidit siitä, että kykenette imettämään pienokaisianne. Se on tärkeää teille ja heille. Se on ihailtavaa ♥
