Kesällä töitä teki muurari, kesällä töitä teki maalari, kesällä töitä teki hanslankari ja rannoilla hamppari

On siis kesä, ja päähäni ei mahdu mitään muuta, joten poikkean näemmä säännöllisen epäsäännöllisesti täällä kirjoittamassa jotain kesästä. Tällä kertaa mielessä ovat kesäesat. Ei mitkään sulhot siis, vaan kesän tullen piiloistaan kömpivät hahmot, joita näkee vain lämpimänä vuodenaikana. Kesätyyppien bongailu on pikkukaupungin pienen elämän suurimpia kohokohtia.

Kaikki alkoi  naisoletetusta joka uhmasi pohjoistuulta seitinohuessa kesämekossaan. Sitten saapuivat kirkkopuiston kaljaveikot, nuo kummalliset lähes sammaloituneet ukot, jotka ryhmittyvät parille puiston penkille kiskomaan kaljaa aamusta iltaan, pää välillä polvissa saakka nuokkuen. Tänä kesänä eräällä sedistä oli mukanaan hevosen kokoinen molossikoira, jonka hyvinvointia aion pitää kyllä (sivu)silmällä, kuten ehdan kukkahattutädin työnkuvaan kuuluu.

Keskustan isoimman ja kohta varmaan ainoan kauppakeskuksen edessä päivystää sekalainen sakki eri etnisyyksiä ja vähemmistöjä, ja meteli on sellainen, ettei tiedä ovatko tyypit samalla vai eri puolella. Tämän kesän uutuutena olen huomannut päästä varpaisiin tatuoidut laihat, paidattomat tyypit, jotka muistuttavat vähän jotain katutappelujengin junioriosastoa – ehkä he sellaisia ovatkin. Nuori ikä, rimpula olemus ja levoton vetelehdintä kauppojen ovella ei onneksi vetoa minuun, vaikka ”parannuksen tehneet” pikkurikolliset ovatkin ehkä heikko kohtani, mitä miehiin tulee. Peittelen aina vaistomaisesti omia leimojani ohi kävellessäni, vaikka tiedostankin, että tällainen täti-ihminen tuskin näyttäytyy kilpailevan ryhmittyvän bossina tai muuna uhkaavana hahmona, vaikka pari tatskaa löytyisikin.

Näiden kehonsa kuvittaneiden tulevaisuuden toivojen kanssa pyörii jostain syystä lauma romaneja, joiden puheenparsi ja asustus on todella vanhahtavaa mustalaistyyliä, vaikka tyypit ovatkin naamasta päätellen ihan nuorisolaisia. Nuoret eivät näytä mitään kovin aktiivista touhua toimittavan, tai sitten bisnekset hoituvat pääosin puhelimitse, sillä posse hengailee samassa paikassa aamulla, kun menen töihin ja iltapäivällä kun palaan. Jos olet muuten ikinä pohtinut, onnistuuko sähköpotkulaudalla ajaminen romanihame päällä, niin näköhavaintoni perusteella kyllä vain, ja varsin vinhaa vauhtia. Havades hoplades ja sillee!

Sinne postauksen alussa mainitsemalleni sulho-osastolle pyrki asemalaiturilla kohtaamani uusnatsihenkinen herrasmies. Tämä kyseli kiinnostuneena rakkauselämästäni, tunki ihan iholle  ja yritti ohimennen vähän hieraista reittä. Hän lupasi lämpöö, lempee,rakkauden huumaa ja kaikkea kaunista, mutta loppujen lopuksi yhteisten unelmien maalailu tyssäsi ja tarjous typistyi siihen, että hän totesi tuuppaavansa meikäläistä takaapäin joku kerta, kun taas kohtaamme. Tyypillinen kosiokertomus siis.

Kesällä ihmiset puuhailevat enemmän kaikenlaista, joten siispä oman elämänsä ullataalasmaalle riittää roppakaupalla enemmän seurattavaa – mainittakoon esimerkiksi poliisia housut kintuissa pakoon pinkova miesoletettu sekä vaatteet päällä punaisen narunpätkän kanssa polskiva ja vedenpohjaa ihmettelevä pariskunta. Tottahan kesäkaudella törmää myös kaikenmoisiin matkantekijöihin, viimeksi matkaseurakseni osui herra, joka kommentoi kohtuullisen kovaan ääneen käytävän toisella puolella istuvaa pariskuntaa: ”Tuo rouva vaikuttaa kyllä typerältä, en voi ymmärtää miten nuo ovat yhdessä, voi miesparka”. Minä sitten siinä yritin samaan aikaan nyökytellä nopsasti sekä vajota syvälle penkkiini tai mielellään sen alle.

Minussa mikään ei muistuta kesä(st)ä, paitsi ehkä pari ylimääräistä pisamaa. Kesä tulee kuitenkin ilman minuakin, ja perinteiseen tapaan sille muodostunee joku teema, joka ei ole vielä selvinnyt. Ehkä se voisi olla vaikka kaapukesä, sillä olen suojannut itseni erityisen tehokkaasti auringolta ja ihmisten katseilta kaivamalla esiin peittävimmän uikkarin ja väljimmän hupparin (keltä lie nyysityn), siinä missä muiden hihat ja lahkeet lyhenevät ja pakarat paljastuvat päivä päivältä. Elättelen toivoa kylpyläkesästä tai kulttuurikesästä, sellaisia hommia olisi vähän suunnitteilla nyt kun pari kesää on mennyt jonkin muun k-alkuisen seikan kurimuksessa. Muita mahdollisia otsikointeja alkaneelle kaudelle voisivat olla valitettavasti myös köyhyyskesä tai ihan vaan ketutuskesä. Kaverini se sijaan on päättänyt viettää kaikkien aikojen kikkelikesää takautuvasti muutaman menneenkin vuoden osalta, ja jo tähän mennessä tahti on ollut kova, ja hän on  kuksinut kohdannut jo monta moniongelmaista monipuolista miekkosta.

Viime kesänä taisin etsiä ja kaivata kadonneita, syksy meni sitoessa haavoja. Katselen kaupassa pikniktarvikkeita ja yllätyn kun asiakas astuu eteeni hyllyjen takaa: ”Kiitos kun kuuntelit”, hän sanoo ja halaa. Jälkeenpäin naurattaa, kun mietin että kättelykin on kielletty. Kaikki, jotka vähänkin minua tuntevat, tietävät että rakastan kukkia. Muistan treffit, joilla juoksutin kaveria kilometrikaupalla kirsikkapuistoon vain todetaksemme ettei puissa ollut enää kukan kukkaa. Enimmäkseen nautin kukkaloistoni yksin, kuljeskellen kuulokkeet korvissa pihoilla ja puutarhoissa, keskittyen vaaleanpunaisen eri sävyihin ja havahtuen ajoittain tarkkailemaan hetkeksi jotain hassuja kesätyyppejä, jotka kinastelevat kovaan ääneen tai juovat pussikaljaa bikinit päällä kirkon portailla tai myöhästyvät töistä koska pysähtyvät haistelemaan kukkia. Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: Niitä, jotka kulkevat syreenien ohi ja niitä jotka pysähtyvät nuuhkimaan niitä.

Kuva: Andriyko Podilnyk on Unsplash