Olin eilen kaksituntisessa työhaastattelussa, mihin valittiin hakijoista 15 parasta kaikista videohaastattelun tehneistä. Mukaan kutsuttuja kehotettiin varautumaan heittäytymiseen ja puhelimessa ollut rekrytoija suositteli tuomaan omaa persoonaansa esiin. En oikeastaan tiennyt mitä se käytännössä tarkoittaa, sillä tuleva työnantaja saattaa ajatella sen aivan eri tavalla kuin vaikka ystäväporukan jäsenet. Sitä paitsi liian näkyvillä persoonilla ei ole ollut tapana paistatella suosiossa mitä tulee työnhakuun tai kouluyhteisöön. Paikan päällä silti valkeni, että siellä ei voinut olla kuin oma itsensä. Haastattelukutsun esittänyt rekrytoija ei hirveästi huijannut, koska tilaisuus todella vaati rautaisia hermoja ja sitä kuuluisaa heittäytymistä.

Ryhmähaastattelukutsua edeltänyt videohaastattelu oli mainettaan paljon helpompi. Kysymyksiä oli tasan kaksi ja kumpaakin vastausta kohden oli annettu kaksi minuuttia aikaa vastata. Se tuntuu hirveän lyhyeltä ajalta, mutta perus videouutisenkin mitta on vain 1,5 – 3 minuuttia, joten parissa minuutissa ehtii kertoa tyhjentävästi asiansa ja siitä yliaika menisi jo jaarittelun puolelle.  Tämänkertaiset kysymykset olivat luokkaa ikä ja mistä sekä miksi haet tänne töihin, mutta helppoudesta huolimatta jouduin ottamaan uusintoja 6 – 10 kertaa ennen kuin olin valmis.

Rehellisesti, en osannut jännittää koko päivää ollenkaan. Edellisenä iltana kävin ostamassa tilaisuuteen paremmin sopivat kengät, kokosin todistukset, pakkasin käsilaukun, viikkasin vaatteet ja menin nukkumaan rauhallisin mielin. Paikalle saapuminen ei tuottanut mitään ongelmia ja olin ensimmäisten joukossa odottamassa sisäänpääsyä. Jännitin sitäkin vähemmän mitä reilummaksi ja rennommaksi totesin muut hakijat, jotka pikku hiljaa ilmestyivät kukin omasta suunnastaan. Moimitätykkäsitvideohaastiksesta, ai säki joudut uusii.. Puheenaiheita ei tarvinnut keksiä, juttua vaan tuli.

Saimme samalla pullot vettä ja naposteltavaa, kun kokoonnuimme rekrytoijien kanssa kuulemaan kaksituntiseen sisältyvän ohjelman. Ehdimme hetken jatkaa kuulumisten vaihtoa muiden hakijoiden kesken, ennen kuin varsinainen ohjelma alkoi. Mutta se ala-asteelta tuttu esitelmäjännitys, joka tuntuu asuvan jossain rintalastan ja vatsalaukun välissä ja tuntuu kiristävänä vanteena, joka ei anna hengittää kunnolla. Se säteilee tyhmyytenä päähän ja muusinuijana jalkoihin ja saa kädet tärisemään ja puheen haparoimaan. Se löytyi siinä vaiheessa, kun tajusin että tämän päiväinen yleisömme koostuisi rekrytoijien lisäksi toimipisteiden henkilöstöpäälliköistä ja esimiehistä. Heidän ainoa roolinsa oli vain tarkkailla meitä antamatta mitään lisä- tai välihuomautuksia. Oikeastaan jännitys nousi sitä mukaa, mitä kuulin tarkempia tehtävänantoja ja miten tehtävien edetessä huomasin ettei ilmekään värähtänyt yksilläkään kasvoilla.

Kaksi tuntia tuntuvat ajatuksena hirveän pitkältä ajalta, mutta menivät lopulta kuin siivillä. Ryhmäehtävistä oli vielä helppo selviytyä tiimivoimalla, sillä kaverit paikkasivat toisiaan. Ensimmäisessä tehtävässä meidät jaettiin pareittain, ja sen sijaan että jokainen olisi kertonut itsestään kaikille yleisesti, niin työparista täytyi pitää myyntipuhe työnantajalle. Tehtävän helppous oli se, ettei tarvinnut esitellä itseään, mutta vaikeus piili siinä, ettei ollut helppoa muistaa ihkauudesta tuttavuudesta niin monta uutta asiaa niin lyhyen ajan tutustumisen perusteella. Lisäksi rekrytoijat unohtivat kertoa, miten kauan meillä olisi aikaa tutustumiskeskusteluun, joten ainakin itse jäin juttelemaan liian pitkäksi aikaa parini kanssa ennen kuin meille huomautettiin, että aikaa olisi enää vain puoli minuuttia jäljellä. Selvisimme silti hengissä ja muistin jopa parini nimen oikein.

Jos rekrytoija oli puhunut heittäytymisestä,

niin sitä se todella oli. Tehtäväksi nimittäin

tuli pitää kylmiltään

avajaispuhe kuvitelluille asiakkaille.

Muut ryhmätehtävät olivat yleisluontoisia, jotka sopisivat miltein minkä tahansa yrityksen rekrytilaisuuteen. Kolmen hengen ryhmissä meidän piti kertoa yhdessä valitulla tavalla tarina annetun kuvan perusteella. Toisessa tehtävistä hahmottelimme kuinka luoda loistava asiakaspalvelukokemus, ja apunamme saimme käyttää fläppitaulua muistiinpanojen tekemiseen.

Jos rekrytoija oli puhunut heittäytymisestä, niin sitä se todella oli, sillä tehtävien helppoudesta huolimatta haasteeksi osoittautui ajan vähyys, jota voisi kutsua nykytermein spontaaniudeksi. Viimeisenä yksilötehtävänä nimittäin tuli pitää kylmiltään avajaispuhe kuvitelluille asiakkaille. Kun kävelin lavalle esittelemään itseni, niin se oma tietämättömyys systeemeistä jäädytti – ja alkoi naurattamaan. Tiedän todella hyvin paikat ja toiminnot pitkän kokemuksen kautta, mutta vanhassa toimipisteessä. Olimme haastattelussa vasta hiljattain avatussa tilassa, enkä ollut käynyt siellä jostain syystä koskaan aiemmin. Olen ihmisenä sellainen, etten osaa puhua, jollen todellakaan tiedä mistä puhun, joten on helpompaa olla hiljaa. Työnhakutilaisuudessa se piirre ei kauheasti kannata.

Selvisin silti hengissä. Tilaisuudesta jäi todella positiivinen kuva, sillä tällä tavalla löytää itsestään täysin uusia puolia ja rekrytoijallekin jää enemmän käteen kuin kasvottomasta todistusnipusta. Viimeinen keskustelu käytiin kahden haastattelijan voimin ja kesti maksimissaan kymmenen minuuttia. Siinä käytiin läpi perusasiat ja se oli kai viimesijainen keino selvittää hakijan meiningit, mikä tuntui sinänsä reilulta noin spontaanin ilmaisutaitotehtävien jälkeen.

Kotiin päästyä vaihdoin välittömästi vapaalle, koska smart casual on jokseenkin kuuma tuolla paahteessa. Siitä on aikaa kun olen viimeksi pukenut hameen.

Työhakemusten kirjottelu jatkuu edelleen, mutta olen onnellinen, että uskalsin mennä mukaan. Tiedot rekrystä tulevat joko ennen tai jälkeen juhannuksen, mutta itselläni ei ole aavistustakaan soikoi puhelin vai ei. Se on joka tapauksessa vain nokka kohti uusia tuulia, työpaikan kanssa tai ilman, mutta toivon todellakin että saisin viimeinkin töitä.

xoxo

Henkka