Kun sinä olitkin poissa ~

Muistan sen hetken, kun se iski.

Venyttelin muiden tyttöjen mukana. Aloitimme liikesarjan. Jalat haara-asennossa, kumarruimme jonossa, avasimme oikean käden, nousimme peilien edessä pohkeiden varaan, kun vasemmilla käsillä pitelimme tangosta ja nousimme tehden liikesarjan loppuun (baletin liikkeet kuvattu tarkoituksella ei-täsmällisesti) Muistan vain aaltomaisen liikkeen muiden selkien laskiessa ja noustessa  – ja miten yhtäkkiä kesken liikesarjan taustalle laitettu kappale ja se koko tilanne pysäytti maailman.

”Iskä, olen täällä…” muistan ajatelleeni.

Kun nousimme yhtäaikaa 90 asteen kulmasta takaisin ylös ja potkimme jaloillamme niin korkealle kuin pystyimme, halusin vain itkeä.
Lopulta nielin itkua, ettei kukaan luule kenenkään kuolleen viimeisen 15 minuutin sisällä, kun se oli tapahtunut 15 vuotta sitten. Asian käsittäminen oli vienyt hieman aikaa.

Nielin itkua kun sipsuttelin alakertaan köysiteatterin läpi pukuhuoneeseen jonkun satunnaisen soittaen chopinia. Se jatkui kun riisuin mustia tossujani jalasta. ”Iskä, täällä minä tanssin, ja sinä et näe sitä”, ajattelin, kun pakkasin tanssikamojani. Olin alakuloinen vielä bussissa, kun matkasin halki tihkuisen Turun takaisin Helsinkiin. Sitä fiilistä ei voita mikään, kun tajuaa, ettei toinen palaa enää koskaan hartaista toiveista huolimatta.

Tajusin äkkiä tanssiessamme, että isi, tätä sinä toivot ja täällä minä nyt olen. Olisitko ylpeä siitä, että uskalsin lähteä tähän, olisitko iloinen, että minulla on myös balettitanssista innostunut tytär? Minulla on nyt kaikki hyvin, ja kunpa sinä näkisit tämän.

En tiedä mistä kuvittelin hänet farkkutakkeineen ja savukkeineen seisomaan ohjaajan läheisyyteen katselemaan meitä veikeä hymy naamallaan, ihan kuin hän olisi vinkannut, että tiedän, jatka vain. Ajatus hajoitti minut lopullisesti, kun tajusin, että todellisuudessa pianonvierus oli tyhjä eikä kukaan seissyt odottamassa minua. Kukaan ei ollut vastassa minua silloinkaan kun pääsin ysiltä tai lukion ensimmäiseltä, joten miksi hän olisi täälläkään, mutta asian ymmärtäminen vei näemmä vuosia.

Olen odottanut isiä kotiin jo vuosia. Tuolla hetkellä tajusin, ettei hän tule.

 

Perhe Ajattelin tänään

Havaintoja pukuhuoneista

Kauneudenhoidossa on tapahtunut muutos, ja se näkyy varsinkin uimahallien pukuhuoneissa.

Aloitin uinnin useiden vuosien tauon jälkeen, ja jo ensimmäisten uimahallivisiittien jälkeen huomasin, että jotain on ratkaisevasti muuttunut pukukoppien ilmapiirissä vuosikymmenten takaiseen verrattuna. Jos aiemmin sai väistellä kemikaalivanoja ja hiuslakkapilviä, niin nykyisin joutuu antamaan tilaa turbaaneja korjaileville kyynärpäille – eikä se ole ollenkaan huono juttu. Kiinnitin asiaan varsinaisesti huomiota vasta sitten, kun tein puhelun äidin kanssa.

Iloinen, mutta tuoksuva 1990-luku

Äiti on asettanut itse itselleen ikuisuusporttikiellon uimahalleihin jo vuosikymmenet sitten. Hänen syynsä omaehtoiselle uimahallikiellolle valkeni siinä vaiheessa, kun hän kerran kysyi miten pystyn käymään uimassa niin usein kaikista niistä pukkareissa vellovista voimakastuoksuisista hiuslakka- ja kemikaalipilvistä huolimatta. Samassa tajusin, että siitähän huomaamassani muutoksessa taisikin nimenomaan olla kyse.

Muistan lapsena seuranneeni naisjoukkoja, joiden hajusteiden käyttö alkoi jo suihkussa. Voisin väittää muistavani miten ihanalta muiden käyttämät suihkusaippuat ja -geelit tuoksuivat shampoita ja hoitoaineita unohtamatta. Nykyisin migreenistä kärsivänä aikuisena uskallan kyseenalaistaa tuoksujen voimakkuuden jos pystyin haistamaan ne toiselta puolelta pesuhuonetta. Pukuhuoneissa taas muistan seuranneeni suihkeiden käytön määrää hiuslakasta deodoranttiin ja parfyymeihin ja miettineeni mitenköhän isona opin käyttämään niitä kaikkia.

Raivokkaasti hiuksiaan föönanneita ja tupeeraanneita naisia ei voinut olla huomaamatta. Jotkut tuntuivat repivän hiuksiaan loputtomiin, koska muoti ilmeisesti hieman edellytti sitä. Ensin hiukset harjattiin auki, jonka jälkeen ne tupeerattiin ja kiharrettiin näyttämään siltä kuin niitä ei olisi koskaan harjattukaan. Sen aikainen hiustenlaitto näytti vaativan valtavan määrän hajustettuja suihkeita tai vaahtoja jos on lapsen muistikuviin (ja myöhempiin kirjotuksiin) uskominen. Teen tästä vielä joskus oman postauksensa, koska 1980-2000-lukujen hiusmuoti ei ollut vain pelkästään jäätävä, vaan myös kammottava siinä mielessä millainen ympäristökuormitus se oli maapallolle puhumattakaan siitä hajusteiden määrästä.

Laittautuminen hyvinvointi edellä

Näistä tupeerausharjojen ajoista maailma on muuttunut melkoisesti, koska pukuhuoneet ovat nykyisin täynnä itseään hellästi hoivaavia naisia. Fööneille ei ole samanlaista tunkua kuin kuuluisana ennen vanhaan -aikana, vaan pukkarissa sipsuttelee turbaanipäisiä puheensorittajia, jotka kosteuttavat ihoaan sheavoilla tai ainakin jollain hyvin tuoksuttomalla ja hellävaraisella aineella.

Valtaosa muiden käyttämästä kosmetiikasta osuu silmiini silloin kun etsin pesutilojen mehiläiskennomaisilta hyllyiltä omia tavaroitani. Suurin osa merkeistä ovat joko luonnonkosmetiikkaa tai purnukat sisältävät usein sellaisia sanoja kuten ”silikoniton”, ”tuoksuvapaa”, ”hajusteeton”, ”hellävarainen” tai ”sulfaatiton”. Omat Pirkan tai Herbinan purkkini ovat kuin kriminaaleja niiden seassa ja usein otettu mukaan vain sen takia, ettei niiden varastetuksi tuleminen hirveästi harmittaisi.

Ihmisten kulutuskäyttäytymisessä on selkeästi tapahtunut jokin muutos. Ekologisuus, tuoksuttomuus ja muovittomuus on pop ja hyvä niin. Luonnon lisäksi kiittävät myös hajusteyliherkät kuin muutkin kanssaolijat. Huomaan usein, että hajusteiden sijaan tilan täyttävät aivan toisenlaiset asiat, enkä edes muista milloin viimeksi olen nähnyt kenenkään käyttävän suihkutettavaa dödöä.

xoxo

Hen

Luethan myös:

Koska viimeksi olet tehnyt jotain ensimmäistä kertaa vol #1 – ilma-akrobatia ja hammock tricks – Rouva Gordejeffin sivuprojekti

Tämä stressinhallintakeino vie vain 15 minuuttia – Rouva Gordejeffin sivuprojekti

Kauneus Hyvä olo Hiukset Iho