Vertaistuki lapsen kuoleman jälkeen
Juttelin eilen erään naisen kanssa, joka oli menettänyt tyttärensä ihan vähän aikaa sitten. Syynä oli sama sairaus johon meidänkin poikamme kuoli. Keskustelumme oli lämmin. Koin, että vastapuoli tiesi tasan tarkkaan kuinka helvetillisestä sairaudesta on kyse, ja miltä tuntuu kun mitään ei ole enää tehtävissä. Toki on surullista, että ylipäätään jouduimme tällaisia asioita käymään läpi. Mieluummin sitä juttelisi hiukan iloisemmista jutuista. Mutta se on tosiasia, että vain toinen lapsensa menettänyt voi ymmärtää tämän tuskan.
Kun esikoispoikamme kuoli, saimme sairaalasta nipun esitteitä mukaan. Saattohoidosta, hautajaisjärjestelyistä, avun hakemisesta ja vertaistuesta. Eräässä esitteessä oli mainittu Käpy ry, eli lapsikuolemien vertaistukijärjestö. Kuoleman jälkeiset päivät ja viikot ovat osittain sumun peitossa mielessäni, mutta muistelen soittaneeni Käpy ry:n tukipuhelimeen suhteellisen nopeasti pojan poismenon jälkeen. Alkuun meille kotiin tulivat kriisityöntekijät, joiden kanssa kävimme tapahtunutta läpi. Nämä samat työntekijät kävivät loppupeleissä luonamme kolmesti. Arvostan heidän työtään, mutta halusin apua sellaiselta ihmiseltä, joka on käynyt läpi saman tuskan kuin minä. Tukipuhelimeen soitettuani sainkin melko nopeasti oman vertaistukihenkilön.
Tämä henkilö oli (ja on yhä) kultaakin arvokkaampi. Tämä henkilö oli menettänyt lapsensa 19 vuotta sitten. Soittelimme alkukuukausina kerran viikossa. Kävimme läpi mm. päivien kulua ja eri tuntemuksia. Muistan kuinka eräs kerta puhuimme siitä, miten voimat kyllä hiljalleen palautuvat, vaikkei siltä tuntuisikaan. Minähän en esimerkiksi ensimmäisinä viikkoina pystynyt tekemään ruokaa, sillä se oli liian uuvuttavaa. Istuin keittiössä tuolilla lieden ääressä yrittäen keskittyä ruoanlaittoon. En jaksanut seistä, enkä istua. Ei siitä mitään tullut. (Onneksi meillä oli ihania ystäviä, jotka toivat itsetehtyä ruokaa meille. Ja ympärillä perhe, joka varmisti, että me myös söimme jotain!) Tukihenkilö jaksoi kuunnella ja auttaa minua monessa asiassa. Kuoleman, vauvahaaveiden ja uuden raskauden käsittelyssä. Hän on edelleen mukana elämässäni, tosin ei enää niin tiiviisti, vaan vaihdamme kuulumisia silloin tällöin. Hän on merkittävä tekijä selviytymisessäni.
Olemme mieheni kanssa käyneet myös vertaistukitapaamisissa Helsingissä. Vertaistukiryhmissä vanhemmat voivat keskustella muiden äitien ja isien kanssa surusta. Itse koin vertaistukiryhmät voimaannuttaviksi. Tosin en paljoa itkultani aina pystynyt puhumaan. Alkuun kävimme useammin ryhmissä, nyt edellisestä käynnistä on vierähtänyt jo yli vuosi. Eipä tekisi ollenkaan pahaa ilmoittautua jälleen johonkin vertaistukipäivään.
Vertaistuen voima on lapsen kuoleman jälkeen merkittävä. Käpy ry järjestää alueellisia vertaistukiryhmiä ja heiltä on tosiaan mahdollista myös pyytää vertaistukihenkilöä avuksi surun käsittelyssä. Myöskin esimerkiksi seurakunnat ja mielenterveysjärjestöt järjestävät sururyhmiä lapsensa menettäneille.
