Olenko tarpeeksi kiitollinen?
Meidän esikoispojan kuoleman jälkeen elämä muuttui täysin niin fyysisesti kuin henkisesti. Ja monella eri tavoin. Omat arvomaailmat ovat muuttuneet paljon – esimerkiksi raha ei enää nykyään minun arvojärjestyksessä kovin korkealle kohoa. Myöskin suhtautuminen jokapäiväiseen arkeen ja lapsenhoitoon on kokenut kolauksen. Yritän elää hetkessä, sillä ikinä ei tiedä miten kauan meille on suotu aikaa. Olen myös hoitanut Tobiasta kotona hiukan pidempään mitä oli tarkoitus. On kuitenkin eräs asia, jonka kanssa olen kamppaillut pitkään. Nimittäin kiitollisuus.
Olen tällä hetkellä äärimmäisen kiitollinen lapsistani ja perheestäni. Siitä, että saimme ison menetyksen jälkeen toisen pojan, jonka kanssa elää tätä arkea. Saamme kokea yhdessä asioita ja me vanhemmat saamme kasvattaa häntä – myös toisinpäin. Tobias on kasvattanut minua ihmisenä enemmän kuin kukaan muu! Olen kiitollinen miehestäni, sukulaisista, ystävistä ja katosta pään päällä. Olen kiitollinen siis monesta asiasta. Nyt kun esikoisen kuolemasta on kulunut vajaa kolme vuotta, huomaan edelleen kamppailevani kiitollisuuden kanssa. Poden nimittäin usein huonoa omaatuntoa, jos sanon esimerkiksi olevani väsynyt taaperon uhmailuihin tai aikaisiin aamuherätyksiin. Tai siihen, että kämppä on sotkettu vaikka juuri siivottiin. Tuolloin mietin, että mitä minä oikein valitan – minullahan on nyt elävä lapsi. En saisi valittaa, koska Tobiashan elää. Koen usein, etten ole tarpeeksi kiitollinen. Ja ne on raskaita ajatuksia ne.
Erityisesti silloin kun Tobias oli ihan pieni (0-3kk) en kunnolla pystynyt kertomaan ääneen, että väsyttää/ärsyttää/turhauttaa. Se puolestaan johti riitoihin mieheni kanssa. Olen työstänyt näitä ajatuksia mm. terapeutin kanssa. Välillä muistan olla armollinen itselleni ja välillä vaivun taas itsesyytöksiin. Tämä kaikki johtunee siitä, että kun esikoisemme eli, valvoin todella paljon. Oli maitoallergiaa ja alussa keskosuudesta johtuvia ongelmia. Minulla on huono omatunto siitä, että tuolloin valitin puolisolleni väsymystä. Ja sitten lapsi äkillisesti kuoli. Ehkä tärkein muistutus itselleni on se, että saan tuntea erilaisia tunteita. Sallin ja hyväksyn myös väsymyksen, turhautuneisuuden tai kiukun tunteet. Harjoittelen myös vaatimusten hellittämistä itseäni kohtaan.
Noh, tänään on ollut kehno päivä. Suoraan sanottuna olen melko väsynyt, koska olen kovassa flunssassa ja en ole saanut nukuttua kunnolla moneen yöhön. Unettomuus taas aiheuttaa minulla ahdistusta ja ärtymystä. Odotan sitä hetkeä kun mies tulee töistä kotiin, jotta saisin itse vain hetken olla. Kyllä, kirpaisee kirjoittaa noin. Mutta yritän nyt olla syyttelemättä itseäni, sillä vaikka välillä turhauttaakin, olen kaikesta ympärilläni olevasta enemmän kuin kiitollinen. Perhe on minulle kaikki kaikessa.
