Ajatuksia vuosista 2019 ja 2020
Minulle on osunut nyt kolme rankkaa vuotta peräkkäin. Vuonna 2017 menetin äkillisesti esikoispoikani Lennin, suht nopeasti tämän jälkeen tulin uudelleen raskaaksi ja vuosi 2018 meni hoitaessa pientä Tobiasta ja kamppaillessa pelkojen kanssa. Viime vuosi 2019 oli puolestaan kasvun ja muutosten vuosi monella eri tavalla. On ollut siis haasteita. Mutta Luojalle kiitos, myös vastapainoksi niitä onnen hetkiä.
Viime vuosi vierähti varsin nopeasti kotona hoitaessa Tobiasta. Koin kotiäitiyden mielekkääksi, antoisaksi, välillä erittäin rankaksi ja yksinäiseksi, mutta ennen kaikkea ihanaksi kokonaisuudeksi. Alkuvuonna kamppailin todella paljon erilaisten pelkojen kanssa (mm. pelko Tobiaksen kuolemasta.) Alkuvuosi muutenkin oli niin raskas ajanjakso, etten pysty muistamaan tai erottelemaan kaikkea tapahtunutta. Äitinä koin itseni tunnolliseksi, rakastavaksi ja lempeäksi, mutta myös väsyneeksi ja masentuneeksi. Masennus oli mielestäni pahimmillaan alkuvuonna. Olo koheni pikkuhiljaa loppuvuotta kohti. Jouduin tekemään hurjasti töitä paranemisen eteen. Ja joudun yhä tekemään, sillä ahdistus on valitettavasti edelleen mukana arjessa.
Viime vuonna minun ja puolisoni parisuhde oli kovilla. Saattaa kuulostaa hassulta, mutta parisuhteemme voi paremmin esimerkiksi vuonna 2017, kun Lenni kuoli. Tuolloin muistan vannoneeni etten enää ikinä riitele tai kinastele mieheni kanssa. Noh, sanotaanko näin, että kyllä niitä kinasteluita on ollut. Välillä liiankin paljon. Alkuvuodesta olin nimittäin varma että tiemme mieheni kanssa eroavat. Me olemme aina olleet hyviä puhumaan. Kommunikoimaan. Olemme aina osanneet puhua tunteista ja selvittää asioita, jotka ovat jääneet painamaan mieltä. Tänä vuonna olimme huonoja tässä asiassa. Teimme oletuksia, emme aina osanneet kuunnella toista, ja näin syntyikin melko paljon väärinkäsityksiä. Olin jossain vaiheessa varma, ettei mieheni enää rakasta minua. Hän puolestaan pelkäsi että menettää minut masennukselle. Meillä oli isoja katkoksia yhteydessä. Loppuvuosi oli tässäkin asiassa parempi, sillä olemme nyt jälleen opetelleet kommunikointia. Emmekä enää anna riitojen paisua liian suuriksi. Yritämme muistaa sen, että olemme kuitenkin kokeneet yhdessä niin raskaita asioita, ettei kovin pienistä jutuista kannata kiukutella.
Vuonna 2019 kävin kolmesti ulkomailla – Kroatiassa, Virossa ja Espanjassa. Nämä reissut ovat tuoneet minulle energiaa ajoittain todella synkän harmauden keskelle. Ehkä kivoin reissu oli Kroatiaan. Oli ihanaa näyttää myös vanhemmilleni kroatialaisia maisemia. Tänä vuonna löysin myös monta hienoa paikkaa täältä Suomesta. Lähimatkailu on nykyään minulle todella tärkeää. Viime vuoteen kuuluivat vahvasti myös luovat jutut (valokuvaus, käsityöt ja piirtäminen) sekä liikunta. Okei, en jaksanut liikkua läheskään niin paljon mitä aiemmin. Välillä on ihan nolottanut että minä, joka olen käynyt koulutuksen liikuntaan ja kuntoutukseen liittyen, kamppailen tällaisten asioiden parissa. Mutta olen oppinut olemaan armollinen itselleni. Enää en liiku aina verenmaku suussa (nuorempana harrastin tätä paljon) vaan nautin esimerkiksi pitkistä kävelylenkeistä. Eikä niiden aina tarvitse olla pitkiäkään. Täytyy kuunnella itseään ja oloaan.
Tätä blogia olen kirjoittanut nyt vajaan vuoden. Blogi on ollut minulle terapeuttinen usealla eri tavalla. Jos minua on ahdistanut, olen kirjoittanut. Jos olen kokenut onnistumisia, olen kirjoittanut. Olen saanut myös piristäviä ja ihania kommentteja. Ette ehkä arvaakaan kuinka olen niistä ilahtunut.
Mitä ajatuksia minulla on nyt alkaneelle vuodelle? Rehellisesti sanottuna, ei oikein vielä mitään. Lennin kuoleman kolmannen vuosipäivän (huomenna 2.1.) jälkeen yritän mennä jälleen päivä kerrallaan eteenpäin. Kuolinpäivä on minulle vaativa päivä, vaikka olenkin käsitellyt kuolemaa ja surua paljon. Työasioihin tulee muutoksia, sillä irtisanouduin vakiotyöstäni ja haen nyt uusia tuulia. Kyllä, päätös jännitti ihan hirveästi, mutta olen iloinen, että nyt olen vapaa kokeilemaan jotain muuta. Haaveilen kovasti myös kouluun hakemisesta keväällä. Koska palaan hiljalleen työelämään (en heti kokopäiväisesti, koska minulla ei siihen ole voimia) niin poikakin tulee menemään perhepäivähoitoon. Tämä herättää itsessäni paljon erilaisia ajatuksia, päällimmäisenä kuitenkin ilo 🙂
Parisuhteelle toivon ymmärrystä, lempeyttä, armollisuutta ja myöskin enemmän kahden keskeistä aikaa. Toivon, että ensi vuonna päästään taas lähemmäksi toisiamme. Itseäni kohtaan jatkan myöskin lempeysharjoitteita. Olen kokenut paljon, ja toipuminen vie aikaa.
Hyvää ja parempaa uutta vuotta 2020 teille kaikille :)
