Älkää unohtako lastani
Lähipiirissäni on viime aikoina ollut lukuisia ihania vauvauutisia, sillä moni ystäväni saa ensi keväänä lapsen. Olen heidän puolestaan aidosti onnellinen ja iloinen. Keskustelimme eilen tuttuun tapaan mm. odotuksesta, jatkuvasta väsymyksestä ja lähestyvistä rakenneultrista. Tykkään jutella näihin liittyvistä asioista, vaikka en itse olekaan enää ollut pitkään aikaan raskaana. Minulta löytyy sympatiaa esimerkiksi raskauspahoinvointia poteville kavereilleni, sillä itse olen kummassakin raskaudessa oksentanut todella pitkään aamuin ja illoin. Keskustelu johti pian tulevaisuuden haaveisiin ja siinä sitten mietittiin lapsilukumäärää. Usealla ystävälläni tuleva lapsi on perheen toinen lapsi. Tässä keskustelun vaiheessa menin jotenkin lukkoon. Nimittäin välillä toivon saavani lisää lapsia, välillä puolestaan olen sitä mieltä, etten enää henkisesti kestä odotusaikaa tai niitä kaikkia pelkoja, mitä liittyy raskauteen ja lapsen kasvatukseen. Fyysisen kivun kanssa olen melko sujut, mutta henkinen tuska on se pahin.
Pian minulta kysyttiin olemmeko mieheni kanssa miettineet toista lasta. Olen kuullut tämän kysymyksen muutaman kerran aiemminkin. Toista lasta, mitä ihmettä? Joskus otan unohduksen inhimillisenä lipsautuksena, välillä tekisi mieli huutaa, että minullahan on kaksi poikaa, ettekö te muista? Eilen minusta tuntui siltä, että kuollut poikamme on unohdettu. Minulle tuli todella paha mieli siitä, että en pysty puhumaan siitä perheen toisesta lapsesta niin kuin muut. En pysty kertomaan niistä asioista mitä hän on tehnyt, millaisista asioista hän tykkää tai mitä hassuja letkautuksia hän on päästänyt suustaan. Ja se tuntuu ajoittain niin helvetin väärältä.
Tiedän sen, että monet lähipiirissäni arastelevat pojasta puhumista. Esimerkiksi oma äitini on kysynyt minulta pahoitanko mieleni jos hän puhuu esikoisestamme. Miksi ihmeessä pahoittaisin? Olen surrut poikaa pohjattoman paljon, enkä tästä enempää mene rikki. Tulen äärimmäisen iloiseksi, jos joku muistaa poikani. Yksi parhaimmista ystävistäni asuu Englannissa. Hän lähettää aina joulun alla lahjoja ja joulukortin, jossa lukee minun, puolisoni, Tobiaksen ja Lennin nimet. Niin, meidän koko perhe. Äiti, isä ja kaksi lasta. Toinen ystäväni puolestaan kertoo usein, että on ajatellut Lenniä ja käynyt haudallakin. Niin suloista. Nämä asiat piristävät, sillä ne kertovat minulle siitä, että Lenniä ei ole unohdettu. Vaikka poika ei olekaan täällä fyysisesti, hänet muistetaan. Lenni on ikuisesti esikoisemme ja osa perhettämme.
