Hukassa

Tämä viikko on mennyt taas pohjalla. Tai, no, ei ehkä aivan totaalisen pohjalla, koska on joitain hyviäkin hetkiä ollut. Mutta tuntuu pahalta. Masennus on möykkynä rintakehässä. Se yrittää saada mielen matalaksi ja tulevaisuuden näyttämään toivottomalta. Olen kiukutellut paljon miehelleni, joka yrittää parhaansa. Olen tiuskinut hänelle, kun oma olo on ollut sietämätön. Olen selittänyt hänelle, kuinka en itsekään ymmärrä itseäni tällä hetkellä. Välillä tuntuu, että yritän vain selviytyä päivä kerrallaan. Olen katsonut useasti läheisen päiväkodin pihalla leikkiviä lapsia ja miettinyt, että minunkin poika olisi jo noin iso. Hän olisi jo iso poika. Täyttäisi pian kolme vuotta. On tullut myös epäonnistumisen tunteita – olenko edes hyvä äiti toiselle pojalleni. Tälle ihanalle pojalle, joka on maailman suloisin tapaus.

Tiedän ja tunnistan, että masennus puhuu näissä ajatuksissani. Toivon niin paljon, että voisin vielä kokea onnea ja iloa, ja ennen kaikkea voittaisin tämän sairauden.