Kuolemanpelko – mitä jos kuopuksellekin tapahtuisi jotain pahaa?

Kerroinkin viime kerralla miten vaikeaa kirjoittaminen on ollut viime aikoina. Nyt uuden viikon ensimmäisenä päivänä voisin avata hiukan edellistä viikkoa. Koin sen nimittäin hyvin kuormittavaksi, koska pelkäsin että menettäisin äkillisesti myös toisenkin lapseni. Olin henkisesti ja fyysisesti melko väsynyt.

Olin viime viikolla töissä neljänä päivänä. Alkuviikosta asiakkaalla ollessani tuli yhtäkkiä ahdistava olo. Olin vienyt normaalisti pojan hoitoon aamulla ja tämän jälkeen ihan tuttuun tapaan hypännyt bussiin ja suunnannut töihin. Ahdistava tunne tuntui möykkynä rintakehässä ja palana kurkussa. Tuli tunne, että on pakko tarkistaa puhelin. Tuli paniikki. Entä jos näytöllä odottaisikin puheluita hoidosta ja puolisolta? Tai viestejä, joissa kerrotaan että Tobiakselle on tapahtunut jotain kauheaa. Esimerkiksi onnettomuus. Ja tämä – ajoittain jopa paniikinomaiselta tuntunut – pelkotila jatkui jokaisena työpäivänä, kun en ollut lapsen kanssa. Jokaisena päivänä pelotti katsoa puhelinta. Loppuviikkoa kohti pelot kuitenkin hiljalleen hellittivät otettaan – yritin aluksi purkaa tunteita sanoiksi omassa päässäni ja tämän jälkeen puhuin niistä puolisolleni. Hän ymmärsi ja kertoi, että myös hänelle tulee ajoittain näitä samoja pelkotiloja. Olin iltaisin niin onnellinen, kun pääsin Tobiaksen viereen ja silittelemään hänen vaaleita hiuksiaan. Olin niin huojentunut, että hän oli siinä vierelläni, elossa. Koin syvää onnen tunnetta siitä, että minulla on niin hieno poika.

Pelko on tunteena minulle raskas. Lennin kuolemasta on nyt neljä vuotta ja kolme kuukautta. Kuoleman jälkeen olen pelännyt monia asioita. Pelkäsin, etten tulisi uudelleen raskaaksi enkä saisi ikinä enää olla äiti elävälle lapselle. Pelkäsin myös koko Tobiaksen odotusajan, että raskausmyrkytys uusiutuisi (näin lopulta kyllä valitettavasti kävikin) ja tulisi komplikaatioita. Pojan syntymän jälkeen elin ensimmäiset kuukaudet todella vahvan kuolemanpelon kanssa – en uskaltanut kunnolla käydä esimerkiksi kaupassa vauvan kanssa, sillä pelkäsin hänen saavan jonkun kuolettavan taudin. Näitä pelkoja – Luojalle kiitos – käsittelin psykologilla ja uskalsin pikkuhiljaa luottaa elämään. Nyt kun poika on vauhdikas ja menevä kolmevuotias, pelkään välillä tajuttoman paljon esimerkiksi kolaria tai että hän juoksee pihalta auton alle. Pelkään sitä, että joutuisin jälleen katsomaan kuollutta lastani ja järjestämään hautajaiset. Pelkään sitä, että kaikki vietäisiin silmänräpäyksessä pois.

Viime viikolla mietin miten haastavaa tämä elämä välillä onkaan! Ymmärtää ettei ole haavoittumaton, eikä kukaan ympärillämme. Että kaikki on tilapäistä. Ei meistä nimittäin kukaan ole ikuinen. En haluaisi kuitenkaan antaa otetta liialliselle pelkäämiselle. Haluaisin edelleen luottaa elämään, hyväksyä ne pelot mitä tunnen ja ennen kaikkea – muistaa puhua niistä. Haluaisin myös opettaa Tobiakselle että elämä kantaa, kaikesta huolimatta.

Parempaa alkanutta viikkoa meille kaikille ❤️

– Paula

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *