Minä muistan

Minä muistan pojan syntymän ja kuoleman. Muistan Jorvin sairaalan leikkaussalin ja muistan ne kauheat kivut sektion jälkeen. Muistan kun mieheni vei minut pyörätuolilla katsomaan pientä, alle kahden kilon painavaa poikaamme. Hän oli niin pieni ja hauras. Muistan arjen kotona – sen suuren ilon kasvamisesta ja kehittymisestä. Muistan keskoskontrollit sairaalassa. Muistan yölliset heräämiset ja maitoallergian. Muistan kahdenkeskiset kävelyt Kuusijärvellä, ensimmäiset naurut, ja ensimmäisen joulun yhdessä. Kaikista musertavimmat muistot minulla on Lastenklinikan K9-osastolta. Se hoitaja, joka tuli sanomaan, että kaikki ei ole hyvin. Se neurologi, joka tuli lohduttamaan meitä. Minun kysymykseni siitä, miksi kukaan ei tuo hyviä uutisia. Muistan sen pienen, ahdistavan odotteluhuoneen pojan huoneen vieressä. Muistan puhuneeni Suomen parhaimpien kirurgien kanssa – mutta totta puhuen, en oikein muista mitä. Muistan näyttäneeni poikaamme hoitavalle hoitajalle kuvaa, jolloin poika oli onnellinen. Tämä on minun poikani, ei tuo, joka makaa leikattuna sängyllä! Muistan kun teimme päätöksen hoitojen lopettamisesta. Se oli elämäni kauhein hetki. Muistan kun poika lopetti sylissäni hengittämisen. Kysyin lääkäriltä nytkö tämä on ohi. Hoitajatkin itkivät. Muistan ikuisesti miltä tuntuu jättää oma lapsi kuolleena sairaalaan.

Keho ja mieli muistaa. Onneksi ei ihan kaikkea. Mutta muistaa silti.

Ja nämä muistot sattuvat ihan helvetisti.

Meidän kaunis poika syyskuussa -16
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *