Miten sinä olet jaksanut?

Eräänä kesä-iltana kävelylenkin jälkeen istuin kahvilla ystäväni kanssa, jolloin hän kysyi miten olen jaksanut. Mitä minulle kuuluu ja miten olen löytänyt voimia arkeen lapsen kuoleman ja pikkuveljen vauvavuoden jälkeen. Tuo kysymys oli kieltämättä ihanin pitkään aikaan. Minulta ei ole vähään aikaan kysytty mitä minulle oikeasti kuuluu. Toki keskustelemme läheisten ystävieni kanssa kuulumisista ja menoista ja tapahtuneista asioista paljonkin, mutta en usein kehtaa tuoda esille omaa pahaa mieltä. Sitä, että minua edelleen sattuu ja välillä kovastikin. Vaikka pojan kuolemasta on kaksi ja puoli vuotta. Tuo ystäväni kysymys oli ihana ja välittävä. Minulla meinasi tulla itku, kun kerroin, että onhan tässä ollut raskasta. En muista Tobiaksen vauvavuodesta paljoakaan väsymyksen vuoksi. Olen ollut pitkiäkin aikoja yksin lapsen kanssa, sillä puolisolla on paljon reissutyötä. Väsyneenä on tullut myös paljon turhia riitoja, ja parisuhde ajoittain tuntunut unohtuneen. Mikä parasta (tai noh, voiko näin nyt sanoa?) ystäväni kertoi samantyyppisistä ongelmista. On ollut väsymystä ja elämä välillä niin kiireistä, että on todella joutunut tekemään töitä, että parisuhde pysyy kaiken keskellä pystyssä. Oli oikeasti tärkeää päästä keskustelemaan ns. tyttöjen kesken syvällisiä, ja huomata, että piru vieköön – en ole yksin mieltäni painavien asioiden kanssa. Eivät kaikki ole onneksi joutuneet menettämään lastaan, mutta monella on juurikin näitä ”ruuhkavuosiongelmia” joiden kanssa painiskellaan.

Tuon meidän tapaamisen jälkeen minun oli helpompi hengittää, ja mieli monta kertaa kevyempi. Kuulumisien kysymisellä on mieletön voima.