Miten suhtaudun kuolemaan?

Kuolema. Ei ehkä se kevyin ja helpoin aihe pohdittavaksi näin perjantaina. Ei varsinkaan lapsen kuolema.  Olin ennen Lennin menetystä elänyt elämääni ehkä jollain tapaa kuolemaa väistellen – en halunnut sisäistää ajatusta siitä, että me kaikki kuolemme jossain vaiheessa.  En hyväksynyt kuolemaa. Pelkäsin kuolemaa, sen aiheuttamaa surua ja kipua. Olinkin Lennin eläessä siinä uskossa, että poikani tulee hautaamaan minut ja isänsä. Niin sanotusti ”normaalissa lähtöjärjestyksessä.” Meillä se menikin yllättäen toisinpäin – me vanhemmat hautasimme pienen poikamme tammikuussa kolme vuotta sitten.

Lennin kuolemasta tuli pari viikkoa sitten  kuluneeksi tasan kolme vuotta. Vuosipäivä oli mielestäni helpompi kuin edellisvuonna, aika ja asioiden käsitteleminen todellakin auttaa. Kuolema tuli neljän kuukauden ikäiselle pojallemme täysin yllättäen. Sairaus ja elämän haihtuminen pienestä lapsesta oli minulle traumaattista. En enää loppuvaiheessa saattohoitoa tunnistanut lastani. Kun poika kuoli syliini, olin samaan aikaan vihainen, surullinen ja hämmentynyt. Miten elämä voi päättyä näin nopeasti? Miksi kuolema vei pienen ja hennon pojan?

Lapsena suhtauduin kuolemaan välillä todella pelokkaasti. Muistan pelänneeni usein vanhempieni tai mummoni menettämistä. Minua kosketti myös todella syvästi esimerkiksi lemmikkikanieni kuolemat. Muistan kuinka puhuin äidilleni näistä peloista. Keskustelimme kuolemasta, ja siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Olen iloinen siitä, että uskalsin lapsena avoimesti puhua vanhemmilleni näistä peloista. Teininä puolestaan yritin torjua kuolemaan liittyviä tunteita – menetin tuolloin mm. toisen mummoni Alzheimerille. Välillä tuntuu, etten ole edelleenkään hänen poismenoaan tarpeeksi käsitellyt.

Aikuisuuden kynnyksellä aloittaessani työt hoitoalalla, törmäsin kuolemaan entistä enemmän. Olen siis tehnyt paljon töitä iäkkäiden parissa ja  luonnollisesti olen nähnyt myös kuolemia. Ehkä iäkkään ihmisen kuolemaan on helpompi suhtautua, sillä ajattelen, että hän on saanut elää pitkän ja ainutlaatuisen elämän (tosin myös lapseni sai elää ainutlaatuisen elämän, vaikka se ei kestänytkään kuin neljä kuukautta.)  Joskus kuolema on myös varmasti ollut helpotus, sillä sairaudet  ja kivut ovat olleet elämässä läsnä jo niin pitkään. Terveysalalla olen oppinut paljon elämän kiertokulusta. Olen oppinut että me kaikki synnymme ja jonain päivänä me kaikki kuolemme. Välillä se tuntuu luonnolliselta, välillä niin pirun raadolliselta.

Oman lapseni kuoltua olen suhtautunut kuolemaan vaihtelevin ajatuksin. En niinkään pelkää omaa kuolemaa. Toki en voi tietää miten suhtautumiseni muuttuisi, jos esimerkiksi sairastuisin vakavasti.  Pelkään ajoittain ihan hirvittävästi Tobiaksen menettämistä. Viime aikoina olen löytänyt itseni murehtimassa myös vanhempieni vanhenemista ja sitä päivää, kun joudun heidätkin hyvästelemään. Lennin kuoleman myötä olen ymmärtänyt elämän rajallisuuden. Sen tiedostaminen on tuonut elämääni enemmän oivalluksia kuin koskaan aiemmin.

Ja mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Sitäpä ei taida kukaan varsinaisesti tietää. Itse uskon, että tapaan vielä poikani. Ja mummoni. Ja kaikki kuolleet lemmikini. Sitten kun minusta aika jättää. Se ajatus lohduttaa minua paljon. Uskon kuoleman jälkeiseen elämään. Pikkuveljeni tyttö, piakkoin neljä vuotta, totesi vähän aikaa sitten, että Lennillähän on kaikki hyvin. Hän on tuolla muiden enkeleiden kanssa.

Se oli mielestäni erittäin kauniisti sanottu.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *