Omaa aikaa

Poikamme täyttää pian vuoden. Lähes koko vuoden olen ajatellut, että poika luultavasti kuolee, ellen minä ole häntä hoitamassa.

Aika hurja ajatus. Ja myöskin äärimmäisen stressaava ajatus. En oikein edes tiedä mistä tämä on päähäni tullut.  Olen nyt tietoisesti ryhtynyt harjoittelemaan vastuun antamista myös toisille – lähinnä miehelleni. Myös mummolle ja ukille. Eilen sain lähes kolme tuntia omaa aikaa. Tarkoitukseni oli lähteä hiihtämään, mutta sää päätti toisin (tihkutti vettä ja oli tylsän harmaata..) Päädyin sitten lopulta vain olemaan. Pötköttelin sängyllä, luin vähän aikaa kirjaa, ja torkahdin toviksi koira vieressäni. Olin niin väsynyt, että tämä laiskottelu oli tuhat kertaa tehokkaampaa kuin hiihtäminen. Niin mielelle kuin kropallekin. Kyllä mä ehkä olen jotain jo oppinut!

P.S Ihmettelin tänä aamuna jo tovin vaivannutta huonoa oloa. Mittasin sitten huvikseni verenpaineen. Noh, korkeallahan ne lukemat taas menevät. Eli pysähtyminen ja lepo tulevat olemaan minulle jatkossakin erittäin tärkeässä roolissa.