Istuimme toissa iltana puolisoni kanssa kahdestaan saunassa. Poika oli nukkumassa ja koti oli hiljainen. Koiratkin olivat jo untenmailla. Sauna on aina ollut meille lähestulkoon terapeuttinen paikka. Siellä on helppo puhua mieltä askarruttavista asioista, siellä saa myös olla ihan hiljaa, jos siltä tuntuu. Yleensä saunomme yhdessä koko perhe, mutta nyt olimme pitkästä aikaa aivan kahden. Aluksi se tuntui jopa hiukan oudolta. Höpöttelimme niitä näitä päivän tapahtumista. Yhtäkkiä puolisoni otti puheeksi esikoispoikamme lähestyvän syntymäpäivän. Poika täyttäisi pian kolme vuotta. Keskusteltiin siitä, mitä teemme synttäripäivänä, mitä kukkia viemme haudalle ja mitä ostamme lahjaksi. Hymähdimme, että onpa meillä jälleen kerran aikamoiset saunakeskustelut. Löylyjen jälkeen teimme yhdessä iltapalaa ja katsoimme elokuvan. Välillä vierekkäin, välillä omassa rauhassa. Näin (arkisen) hyvältä ei ollut tuntunut pitkään aikaan.

Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut – meillä oli todella vaikea kevät ja kesä. En voi kieltää sitä. Tuntui, että olimme menettäneet yhteyden. Minä elin omaa elämääni pelkojen ja masennuksen kanssa. Puolisoni uppoutui työhönsä eikä uskaltanut kertoa minulle suruistaan. Surimme aivan eri tavoin. Unohdimme olla puolisot toisillemme. Välillä tuntui, että välillämme on niin iso kuilu, että se luultavasti erottaa meidät. Nyt olemme kuitenkin ryhtyneet hoitamaan suhdettamme. Pienin askelin olemme päässeet hiukan lähemmäksi sitä yhteenkuuluvuuden tilaa, mikä meillä oli  aikaisemmin. Kohti sitä hyvää vuorovaikutusta ja me-henkeä. Olemme muistaneet, että olemme samalla puolella. Emme todellakaan ole vielä selvillä vesillä, mutta hiljalleen menossa parempaan ja tasapainoisempaan suuntaan.