Tuntuu siltä, että katkeruus nostaa jälleen päätään. Inhoan sitä tunnetta. Ehkä pahin katkeruuden kausi oli noin kolme – neljä kuukautta pojan kuolemasta. Reilut kaksi vuotta sitten siis. En pystynyt tuolloin näkemään esimerkiksi perheellisiä ystäviäni pitkään aikaan, sillä olin katkera. Ja helvetin kateellinen. Miksi muut saivat elää elämää lapsiensa kanssa mutta minä en? Miksi minä jouduin näkemään kun poikani kuolee syliini? Miksi minä jouduin valitsemaan pojalle viimeiset vaatteet? Meni kauan ennen kuin nuo uuvuttavat tunteet helpottivat. Jouduin oikeasti tekemään paljon töitä sen eteen. Nyt olen huomannut että olen taas hiukan katkera. Monella ystävälläni on kaksi lasta. Ja usealla vieläpä kaksi poikaa. Olen ollut kateellinen siitä, että muilla on kokonaiset perheet. Olen ollut katkera, että olen joutunut tähän synkkyyteen mitä pojan kuolema toi elämääni. Kaipaan niin sitä entistä, iloista Paulaa. Olen hyvä äiti, mutten hyvä tyttöystävä miehelleni. On minulla hyviäkin hetkiä, mutta noin yleisesti. Välillä tuntuu, etten edes halua päästää irti vihasta. Välillä tuntuu, että olen todella syvässä suossa jossain inhottavien tunteiden viidakossa.

Haluaisin niin tietää miten taas työstää katkeruutta – ja mikä tärkeintä, milloin tämä olotila helpottaa?