Suru joka ei katoa koskaan
”Vieläkö sinua surettaa? Eikö jo pitäisi unohtaa suru ja keskittyä tulevaisuuteen?”
Sain vähän aikaa sitten kommentin, joka sai minut hämilleni. Tiedän että ihmiset tarkoittavat hyvää lohduttaessaan, mutta jotkin suremiseen liittyvät ehdotukset ovat sellaisia, jotka ovat todella ristiriidassa omien henkilökohtaisten näkemysteni ja tuntemusteni kanssa. Jokainen toki näkee ja kokee surun omalla tavallaan. Jäin miettimään pitkäksi aikaa surua ja sitä, millainen prosessi se on. Pitäisikö minun olla kuivilla surusta? Täytyisikö minun siirtää suru syrjään ja pyrkiä elämään jälleen sitä niin sanottua normaalia elämää? Mielestäni kenenkään kuolemasta ei tarvitse päästä yli. Eikä varsinkaan tukahduttaa erilaisia suruun liittyviä tunteita. Uskon myös että surulla ei ole määräaikaa.
Nyt suru on ollut mukanani pian kolme ja puoli vuotta. Suru tuntuu huomattavasti paljon kevyemmältä kuin esimerkiksi pari vuotta sitten. Tuolloin ne pahimmat hetket tuntuivat todella raastavilta, ja mietinkin useasti miten pystyn elämään niin vahvojen ja väsyttävien tunteiden kanssa. Viikko pojan kuoleman jälkeen muistan ajatelleeni etten tule selviämään hengissä ellei se fyysiseltä tuntuva suru helpottaisi. Luojalle kiitos on helpottanut, vaikka muuta aluksi uskoinkin. Nykyään hyviä päiviä on enemmän, ja askeleet tuntuvat kevyemmiltä. On myös kevyempi hengittää. Jos ja kun tulee huonompia päiviä, pääsen niistä takaisin jaloilleni jo helpommin. Toki niitä raskaita jaksoja tulee edelleen. Tuolloin voimat voivat olla pidempään kadoksissa. Tällöin esimerkiksi puolison tuki on kultaakin arvokkaampaa. Ja ennen kaikkea armollisuus itseä kohtaan. Olin pitkään sitä mieltä, että surun kanssa ollaan joko tai. Joko ollaan täysin siellä suruaallon pohjalla tai ollaan iloisia ja porskutetaan eteenpäin. Nykyään ymmärrän sen ettei surulla ole mitään tiettyä kaavaa eikä sitä voi ennakoida. Elämä surun kanssa on välillä melkoista vuoristorataa.
Viime aikoina olen miettinyt paljon esikoistani. Olen miettinyt sitä millainen poika Lenni olisi nyt. Hän täyttäisi kesän jälkeen neljä vuotta. Olen surrut sitä ettei häntä enää oikein muisteta. Se on tuntunut riipaisevan raskaalta! Lenni eli ja oli todellinen. Miksi kukaan ei ole maininnut sanaakaan hänestä pitkään aikaan? Olen ollut onnellinen lukuisten ystävieni puolesta joille on nyt syntynyt vauvoja, mutta samalla olen kamppaillut omien tunteiden kanssa. Olen ollut hiukan kateellinen siitä, että muilla on kaksi elävää lasta. Välillä häpeän näitä tunteitani todella paljon ja pelkään että olen huono ystävä. Olen joutunut pitämään pientä taukoa sosiaalisesta mediasta sillä jälleen kerran vauvakuvat sattuvat. Viime päivinä on tuntunut siltä, että olen melko yksin tämän surun kanssa.
Ehkä halusin kertoa tämän kirjoituksen kautta ettei surua kannata pakottaa lähtemään pois. En usko että surua voi myöskään suorittaa. Suru tulee asumaan minussa loppuun asti – jossain muodossa. Välillä se käy kauempana ja jossain vaiheessa tulee lähemmäksi. Loppupeleissä en edes haluaisi surusta eroon, sillä se on iso osa minua ja elämänkokemustani. Olen pyrkinyt viime aikoina luottamaan siihen, että kun suru saa minut polvilleni, ei paha olo kestä ikuisuutta. Huominen voi olla jo paljon parempi päivä.
