Viisi vuotta sitten syntyi tarina
Punertavatukkainen mies istui vieressäni mökin terassilla. Ulkona paistoi kevätaurinko lämmittäen ihanasti. Vihdoin oli pääsiäinen, jota olimme ystävien kanssa odottaneet pitkään. Olin tuntenut vierustoverini vajaan vuorokauden hyvän ystäväni kautta. Mies tuntui olevan sanavalmis, ja antoi itsestään itsevarman kuvan. Katselin hänen vihreitä silmiään tarkkaavaisesti samalla kun kuuntelin mitä ympäristössä tapahtuu. Minä join valkoviiniä, hän puolestaan siemaili punaviiniä. Ystävämme grillasivat ja kävivät välillä vitsailemassa joko olemme ostamassa yhteistä taloa tai päättäneet nimen ensimmäiselle lapsellemme. Keskustelimme pitkään. Monen monta tuntia. Puhuimme elämästä ja ihmissuhteista, raskaistakin elämänkokemuksista. Välillä kävimme hakemassa lisää viiniä, ja seurustelemassa ystäviemme kanssa. Muistan ihmetelleeni mökin terassilla istuessamme tämän miehen erilaisuutta. Ja sitä että hänen kanssaan pystyi puhumaan kaikesta. Ei tarvinnut esittää yhtään mitään ja sai olla oma itsensä. Pitkästä aikaa oli todella hyvä olla.
Mökkireissun jälkeen palasinkin Helsinkiin tapaamani miehen kyydillä. Minulla oli kyllä hyppysissäni aiemmin ostettu junalippu, mutta se jäi käyttämättä. Ei hätää – en lähtenyt yksin puolituntemattoman tuttavuuden matkaan, sillä matkassa olivat myös pari ystävääni, jotka tunsivat hänet. Höpöttelimme koko viiden tunnin ajomatkan ajan niitä näitä. Välillä kävimme syömässä, ja päivittelimme kaikki yhdessä pientä väsymystä. Olimme kaksin kun vihdoin saavuimme Helsingissä kotikadulleni. Mies sanoi olevansa iloinen siitä, että tapasi minut. Hän totesi laittavansa viestiä tulevalla viikolla. Olin kieltämättä skeptinen. Itseasiassa olin täysin varma, että miehestä ei kuulu mitään. Sillä eihän niistä ole ennenkään mitään kuulunut. Lopulta puhelin piippasi jo tunnin päästä. Mies ehdotti tapaamista perjantaille, mutta rohkaistuin ja pyysin häntä treffeille jo alkuviikosta. Reilun kuukauden päästä vietinkin aikaa enemmän hänen kotonaan kuin omassa kämpässäni.
Olen nähnyt puolisoni hyvät ja huonot puolet. Hän on nähnyt minut niin onnellisina kuin masentuneinakin hetkinä. Hän on uskonut minuun ja kannustanut minua. Hän tietää enemmän minusta kuin muut. Minä olen parhaimpani mukaan tukenut häntä ilossa ja surussa. Olen nähnyt mieheni itkevän onnesta synnytyssalissa, ja surusta pojan haudalla. Viisi vuotta on mennyt nopeasti. Välillä tuntuu että olisimme olleet yhdessä pidempäänkin.
Ai niin. Arvaatteko mitä muuta mieheni sanoi? Viisi vuotta sitten, siellä kotikadullani. Kun olin avaamassa auton ovea ja palaamassa takaisin pieneen yksiööni. Hän katsoi silmiini ja kertoi minulle haluavansa nähdä millainen tästä tarinasta voisi tulla. Kävelin kotiovelleni pieni hymy kasvoilla.
Enpä todellakaan tuolloin tiennyt miten rakkaus voisi muuttaa elämää.