Kutsu tutkimuksiin tulee jo seuraavalla viikolla. Iso kivi tuntuu putoavan rintakehäni päälle, ymmärrän hyvin kaiken lukemani perusteella, että on syytä varautua ikäviin uutisiin jo sen perusteella, miten nopeasti kutsu tuli.

Mies kertoo edelleen suhtautuvansa kaikkeen pelotta. Alan näyttelemään reipasta, vaikka haluaisin istua alas, ottaa miestä kädestä ja kysyä, mitä tunnet, kuinka parhaiten voin auttaa sinua, mitä meille tapahtuu? En pidä uudesta roolistani, enkä meinaa mahtua siihen millään. Ristiriita on valtava, mies on hyvin vahva työntämään ikävät ja vaikeat asiat pois elämästään, itselläni taas on valtava tarve keskustella ja käsitellä asioita. Sairaus on kuitenkin hänen, ymmärrän, etten voi väkisin työstää asiaa, jonka hän on päättänyt käsitellä omalla tavallaan.

Tutkimuspäivänä miehen nenästä kuljetetaan kamera sisään, aina syvälle kurkkuun saakka.  Lääkäri ei ole lainkaan varoittanut, miltä toimenpide tuntuu. Mies on käsittämättömän herkkä erilaisille kivuille ja mietin, kuinka voisin saada hänet puhumaan tästä etukäteen jatkotutkimuksissa. Tuntuu todella pahalle hänen puolestaan. Vähän samalle kuin silloin, kun jo aikuiset lapseni olivat pieniä ja olisin toivonut voivani itse ojentaa omat kantapääni hoitajien etsiessä pieniä verisuonia pistellen monta turhaa yritystä lapsen huutaessa keuhkokuumeen kourissa sairaalassa.  Lääkäri on kertonut, että kielen tyvessä näkyy jonkinlaisia muutoksia. Mies kertoo edelleen, ettei pelkää tulevaa, hän on suorastaan säteilevän reipas. 

Minä en ole. Mietin tarkkaan, kenelle kerron ajatuksistani ja tunteistani, eikä heitä ole montaa. Pelkään, että pelkoni pääsisi valloilleen, enkä halua näyttää pelkoani miehelle missään tapauksessa. Terapeuttini on jälleen taivaan lahja!  

Vannotan ystäviäni ennen kuin kerron sairaudesta: ”Kerron sinulle nyt jotain, johon en halua yhtään kertomusta siitä, kuinka joku tuntemasi henkilö ei vastaavassa tilanteessa selvinnyt.” 

Kielen tyvessä näkyy jotain pientä muutosta… Kumpikaan meistä ei taida ymmärtää pitää tätä mitenkään merkityksellisenä, eikä lääkärikään korosta asiaa sen kummemmin. Mies saa lähetteen PET-kuvaukseen.

Selaan yksityisten magneettikuvauspaikkojen sivuja ja ehdotan ajan varaamista paikkaan, jossa kirjoitetaan samalla tarvittava lähete kuvaan. Ainakin suuresta kaupungista näitä paikkoja tuntuu löytyvän. Mies varaakin ajan heti samalle viikolle. Hän siis on huolissaan tilanteesta, mutta ei halua kommunikoida asiasta enempää, vain sen verran, ettei hän pelkää kuolemaa, ainoastaan mahdolliset raskaat hoidot pelottavat.

Myöhemmin kuulen ystävältäni, joka työskentelee röntgenhoitajana sairaalassa, että monet yksityiset kuvauspaikat ostavat laitteensa sairaaloilta niiden vaihtaessa laitteensa uudempiin ja tehokkaampiin. Kuvien laatukaan ei siten välttämättä ole sama kuin se olisi sairaalassa. Myöhemmin ilmenee, että kuvien laadussa on tässäkin tapauksessa toivomisen varaa. Tässä vaiheessa sillä ei enää kuitenkaan ole merkitystä, mies on jo päässyt tutkimusten alkuun, mikä ei terveyskeskuksen kautta onnistunut.

Alan miettimään parisuhdettamme ollessani yksin kotona. Millaisista asioista pystymme puhumaan. Millaisista asioista haluaisin puhua enemmän. Olen itse aloittanut psykoterapian hetkeä aikaisemmin vakavan työuupumiseni jälkeen. Mietin terapeutin sohvalla istuessani mahdollista syöpää ja sen mahdollisia seurauksia parisuhteellemme. Pystyn yhä tuntemaan kehossani sohvan päällyskankaan, huoneen tuoksun, hiljaisuuden äänet ja oman istuma-asentoni sohvan nurkassa tyynyyn nojaten sanoessani, että sairaus joko viimein pysäyttäisi mieheni tai sitten vauhti vain kiihtyisi. Ajattelen, että pysähtyminen, elämän kohtaaminen sellaisena kuin se nyt näyttäytyy, olisi mahdollisuus. Vauhdin kiihtyminen, asioiden pakeneminen, tarkoittaisi sitä, ettei mahdollisuutta enää olisi. Työnnän tämänkin huolen syvemmälle sisääni, sinne kyllä mahtuu vielä paljon.

Kuvauksen jälkeen etsin korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkärin miehen työpaikkakunnalta ja hän varaa ajan magneettikuvien tulkitsemiseksi. Tutkimme yhdessä kartalta lääkärikeskuksen sijaintia ja muistelemme muutaman vuoden takaista kesälomamatkaamme merenrannan kaupunkiin. Hotellimme sijaitsi lääkärikeskusta vastapäätä.

Lääkärin  kehottaa olemaan huolehtimatta vielä liikaa, kyseessä voi edelleen olla hyvälaatuinen patti. Tarvitaan ohutneulanäyte ja muita jatkotutkimuksia. Lääkäri on myös maininnut, että kaulalla voi olla etäpesäke, mutta vielä kannattaa suhtautua rauhallisesti ja odottaa. 

Vihdoin tutkimukset alkavat kulkemaan, kuten olen lukemastani ymmärtänyt niiden kuuluvan kulkea. Lääkäri kirjoittaa lähetteen Suusairauksien poliklinikalle. Mies lopettaa työnsä toisella paikkakunnalla keskittyäkseen tutkimuksiin. Taloudellinen tilanne huolestuttaa häntä, onhan meillä velkaa talostamme yllin kyllin ja mies kuuluu ammattikuntaan, jonka työt ovat korona takia loppumaisillaan.