Aika terveyskeskukseen järjestyy melko pian. Mies jatkaa matkatöitään toisella paikkakunnalla, mutta tulee kotiin lääkäriä varten. Itselläni on tiukasti järjestyksessä ajatuksissani tutkimusten kulku ja arvaan jo, ettei asia tule olemaan yksinkertainen. Vaikka aika järjestyikin melko pian, on patti kasvanut jo huomattavasti kokoa siitä, kun viimeksi tunnustelimme sitä yhdessä. Mies on helpottuneen oloinen tultuaan lääkäristä. Lääkäri on todennut, ettei olisi lainkaan huolissaan, voit tulla uudelleen, ellei patti katoa kolmessa viikossa. Katson miestä ja ihmettelen, kuinka eri tavoin kaksi ihmistä voikin asiaan suhtautua. Minä huolehtija, huolia kaikkialla näkevä, mies, jolla on taito katsoa huolien ohitse. Mies aikoo odottaa kolme viikkoa, minä etsin oikeaa asennetta asiaan. Onko oikein aiheuttaa pelkoa? Onko oikein tukea ratkaisussa, joka itsestä tuntuu päättömälle? Tukahdutetut tunteet alkavat pakkautua yhä tiiviimmin kehooni. Mietin tarkkaan, kenen kanssa puhua asiasta, en halua kuulla yhtään kauhutarinaa, en ainakaan vielä. Mies jatkaa työskentelyään toisella paikkakunnalla tullen vain viikonloppuisin kotiin.

Kolme viikkoa on kulunut. Patti kaulalla on jatkanut kasvuaan, se alkaa muistuttaa pientä kananmunaa. Mies on selvästi huolissaan tilanteesta, mutta miettii edelleen, mitä tehdä. Patistan hänet varaamaan uuden ajan lääkäriin. Uusi aika järjestyy ja lääkärissä otetaan verikokeita, annetaan lähete sairaalaan ultraäänikuvaukseen. Verikokeiden tulokset tulevat ensin – ei mitään huolestuttavaa, kertoo lääkäri puhelimessa. Sairaalassa tutkiva lääkäri kutsuu paikalle toisen lääkärin ja molemmat toteavat, että kyseessä ilmeisimmin täysin harmiton patti. Tutkimukset tyssäävät terveyskeskuksen osalta tähän. Kuluu päiviä ja viikkoja, patti kaulalla saavuttaa kananmunan koon. Mies ei tunnusta huoltaan, alan tuntea olevani kaukana, toisella rannalla itselleni niin rakkaaseen ihmiseen nähden pelkoni kanssa. Mies toistelee haluavansa ajatella kivoja asioita, pitää mukavia viikonloppuja. Taistelen ansiokkaasti vielä pelkoani vastaan, tunnen oloni ristiriitaiseksi ja pelkään aiheuttavani tahtomattani kuormitusta puolisolleni.

Lopulta kaivelen kaikki lukemani tiedot auki koneelta ja luettelen miehelle asiatietoa. Nyt tulisi päästä magneettikuvaukseen, ohutneulanäytteeseen. Soitto terveyskeskukseen. Ärtyneen kuuloinen puhelun vastaanottanut hoitaja ei ole halukas antamaan soittoaikaa lääkärille. Lopulta aika kuitenkin järjestyy. Kuluu päiviä. Soittoajalla lääkäri suostuu lopulta laittamaan lähetteen nenä- ja kurkkutautien asiantuntijalle sairaalaan. Kutsua ei kuulu, eikä sitä koskaan tulekaan.

Kaulalle nousee pieni herne.

On kesän viimeiset hetket, ilmassa on jo syksyn tunnelmaa. Pihamme vanhat omenapuut notkuvat omenoista, valtava vaahtera on alkanut vaihtamaan väriään. Rakastan hetkiä, jolloin seisomme rinnakkain vanhassa pihassa, josta unelmissani joskus rakentuu puutarha.

Teemme molemmat liian paljon töitä, seisomme rinnakkain liian harvoin. Olen kaivannut pysähtymistä sen äärelle, mikä on arvokkainta ja ainoa mitä meillä on. Tämä hetki.

Hullua, miten jotkut asiat painuvat kuvina mieleeni. Pystyn palauttamaan koska tahansa mieleeni kuvan, hidastetun filmin, missä mies kohottaa hitaasti oikean kätensä kaulalleen,  tunnustelee parran seasta ihoa. “Minulle on tullut tällainen patti tähän kaulaan.” Kokeilen herneen kokoista pattia, lapsuudesta tuttu hälytystila asettuu tässä hetkessä jatkuvaksi vieraaksi kaikkialle kehooni. Tunnustelen toiselta puolelta kaulaa. Jostain kymmenien vuosien takaa nousee mieleeni muisto nuoresta julkisuuden naisesta, jonka solisluukuoppaan ilmaantui yksi pieni herne. Myöhemmin tämä kaunis nuori nainen kuoli syöpään. Muistan elävästi naisen kauniit kasvot, lyhyet hiukset, suuret silmät. Työnnän muiston pois ajatuksistani. Hetki ei unohdu, miehen kaukaisuuteen suuntautunut katse, sormet parran seassa kaulalla. Pystyn yhä tuntemaan sormissani ihon, parran, herneen.

Illalla ryhdyn tutkimaan aihetta patti kaulalla. Ohitan keskustelupalstat, keskityn kaikki syövästä.fin, Duodecimin terveyskirjaston, Käypähoidon, Hammaslääkäriliiton, jne antamiin tietoihin aiheesta. Kiteytettynä tärkein tieto, minkä löydän, on se, että aikuisilla kaulalle ilmestyvät kyhmyt ovat melko yleisiä, mutta diagnostiikka on hankalaa. Suurin osa kyhmyistä on kuitenkin hyvälaatuisia. Toisaalta kyhmy voi olla ensioire pahalaatuisesta taudista, josta syystä kaikki aikuisten kyhmyt kaulalla olisi tutkittava ilman viivettä. Terveyskeskus tekee perusselvitykset, mutta potilas tulee lähettää jatkotutkimuksiin pään ja kaulan kasvaimiin erikoistuneeseen yksikköön. Diagnoosi pitäisi varmistaa ensisijaisesti kaikukuvauksella ja ohutneulanäytteellä.

Etenkin, jos patti on vain toisella puolella kaulaa, etenkin, jos henkilö ei ole sairastanut flunssaa, jonka seurausta patti voisi olla.

Suljen koneen ja otan itselleni tyypilliseen tapaan tilanteen haltuun kertomalla miehelle toimintasuunnitelman, joka lähtee siitä, että aamulla hän varaa ajan terveyskeskukseen lääkärille. Kuinka tyypillistä minulle onkaan ottaa asiat hoidettavakseni, etenkin vaikeat. Sellaiset jotka uhkaavat järisyttää maata jalkojeni alta. Kuinka tyypillistä puolisolleni onkaan jäädä miettimään, jättää päätökset tekemättä, sulkea silmänsä ikävien asioiden kohtaamiselta tai kysyä, voisinko ehkä hoitaa asian.