Ensimmäisen kerran elämässäni minulle tuli totaalinen uupumus ollessani 26-vuotias. Tuolloin olin kotiäitinä. Lapset olivat 6-ja 2-vuotiaat. Olin ollut yksinhuoltajana jo pitkään. Ja muutakin kuormitusta oli sukulaisten taholta. Olin myös pudottanut painoa 23 kg yhdeksän kuukauden aikana Painonvartijoiden avulla. Näiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta olin siis ylikuormittunut enkä jaksanut enää toimia niin kuin ennen.

En kuitenkaan ollut niin huonossa kunnossa, että olisin joutunut sairaalaan tai menettänyt lasteni huoltajuutta. Hoidin heitä jaksamiseni mukaan. Lapset aloittivat tuolloin päiväkodin niin minulla oli vähän omaa aikaakin. Hoidin itseäni ja kotia lasten ollessa päiväkodissa. Ja meillä kävi jonkin aikaa kerran viikossa perhetyöntekijä. Hänen kanssaan keskustelin ja järjestelin asuntoa.

Työhön meno pitkittyi paljolti tästä uupumuksesta toipumisen vuoksi. Toipuminen ei tapahtunut hetkessä vaan vei useamman vuoden, että jaksoin tehdä töitä täysillä tunneilla. Lasten kasvaessa elämä helpottui. Kuopuksen ollessa 5-vuotias aloin tehdä täysiä työviikkoja. Aluksi koin järkeväksi vältellä vuorotyötä.

Ja myöhemmin sainkin todeta sen olleen todella järkevä ratkaisu. Kuopuksen ollessa alakouluikäinen minun oli mentävä vuorotöihin. Oli velvollisuus käydä töissä ja tarvitsin rahaa. Tein fyysisesti raskasta työtä käytöshäiriöisten dementiapotilaiden osastolla. Työn raskautta voi kuvata siten, että kun olin ensin aamuvuorossa tehnyt töitä koko päivän niin klo 14.30 kun istahdin kansliassa tuolille en jaksanut puhua enää mitään. Hyvä sentään, että joka päivä jaksoin nousta siitä ylös ja lähteä kotiin. Tätä kesti n.  viisi vuotta ja sitten siirryin toiselle osastolle.

Siellä ollessani huomasin olleeni monta vuotta ihan liian suuressa kuormituksessa. Huomasin myös miten uupunut olin. Ja tähänkin liittyy, että olin treenannut ja pudottanut painoa noiden vuosien aikana. Hain itselleni työuupumuskurssia ja terapiaa ja nämä kaikki sainkin.

Meni taas monta vuotta, että sain itseni parempaan vointiin. Kävin kyllä koko ajan töissä tuon ajan. Mutta siis elämä oli kuntoutusten jälkeen parempaa. Löysin miesystävän ja elin omaa elämääni niin kuin kuka tahansa. Lapset kasvoivat aikuisiksi ja muuttivat omilleen asumaan.

Nyt asun yksin. Miesystävä on edelleen kuviossa mukana ja lapsia tapaan yleensä kerran viikossa, kun käyvät täällä syömässä. Kuormittavia tekijöitä elämässä on edelleen kuitenkin. Ja huomaan, että helposti alan uupua. Nykyään minulla on vain enemmän omaa aikaa ja kokemusta siitä, miten uupumusta voi ehkäistä ja hoitaa. Olen oppinut pitämään puoliani ja suunnittelemaan omaa toimintaani. Jotain hyötyä on siis siitä, että elämän ensimmäiset 40 vuotta eivät ole olleet liian helppoja. En ole saanut mitään koskaan liian helpolla. Olen joutunut tekemään töitä kaiken sen eteen, mitä minulla nyt on.

Tällä hetkellä ajattelen, että olen selviytynyt monestakin asiasta elämässäni. Ja koska minulla on ollut vaikeaa niin nyt sitten pääsen monessa asiassa helpommalla, koska nämä kaikki vaikeudet ovat kehittäneet minua ja olen tullut sellaiseksi kuin nyt olen. Persoonani on kehittynyt koko ajan vanhetessani ja mikään ei tunnu liian vaikealta, kun on tottunut siihen, että aina elämä ei ole helppoa.

Nähdään!

-Sanna-