Kun vuosi saapuu siihen pisteeseen, jossa auringonsäteet saavuttavat sen kriittisen kulman, kaikkien talojen kaikki ikkunat näyttävät likaisilta.
Kevätaurinko paljastaa kaiken.

Paljon muutakin kuin vain sinun pölyyntyneet huonepinnat.

Se paljastaa sinut, vähintään yhtä pölyyntyneenä.

Ja tuo sama kevätaurinko pakottaa sinut ulos. Vaihdat talvitakin mokkaiseen, kevyempään versioon ja isket tennarit jalkaan, koska ulkona paistaa aurinko. Luot epähuomiossa hennon hymyn vastaantuleviin ja hento puna viipyy kasvoillasi, koska ulkona paistaa aurinko. Juokset kadun poikki, kiirehdit, vaikka minnekkään ei olisi kiire. Etsit sitä keväisin ensimmäisenä avaavaa jäätelökioskia ja maksat pallostasi viisi euroa, samalla kun lakaisukoneet pölyttävät kauniin kaupunkisi. Siivoat kotisi ja kutsut ystäväsi kylään. Punaviini vaihtuu roseen kautta valkoiseen. Löydät kevään ensimmäisen leskenlehden, kadulla öisin tarkenevan, pisaman sekä festivaalin, johon ainakin aiot mennä. Koska ulkona paistaa aurinko.

Ja isoäiti soittaa. Pesisinkö hänenkin ikkunansa ennen pyhiä. Vaikka yhdeksänkymmentäyksi kevättä on hän nähnytkin, on yhdeksäskymmenestoinen kevät yhtä merkityksellinen kuin edeltäjänsäkin. 

Ja hyväntahtoinen aurinko katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan.

Minähän olin nurkan takana. Ihan koko ajan.

maaliskuussa 2015,
-monan