Suviseurat ja valkoisten asuntovaunujen siistit rivit, hakkeen tuoksu ja juhlaportille sovitut kaveritreffit. Kohtaamisia, tuttuja ja ystäviä. Ihmismeri ja kohmeisin sormin syöty pizzanpala keskiyöllä, tyytyväinen raukeus kun aamuyön tunteina kömpii telttaan makupussiin ja silmät painuvat kiinni.

Minun juureni ovat vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä ja yhteisö oli osa elämääni yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Yhteisöstä irtaannuin koska yhteisön tarjoama Raamatun selitys ja käsitys maailmasta ei tuntunut monista enää sellaisilta, joihin olisin täydestä sydämestäni voinut yhtyä. Etnisyydeltäni olen siis vanhoillislestadiolainen, joidenkin maailmankuvan mukaan olen yhteisöön kuulumattomana maailman lapsi, jolle ei ole luvassa taivaspaikkaa sen jälkeen kun elämäni päättyy. Itse ajattelen että irtaantuminen yhteisöstä jonka ääriviivat tuntuivat liian ahtailta, oli oikea minulle. Ja rehellistä.

Vaikka irtaantumisesta on kulunut useampi vuosi, edelleen kaipaan yhteisöstä muutamia asioita. Yhteisö ei siis missään nimessä ole paha, vaan minun lapsuuteni ja nuoruuteni siinä on ollut onnellista. Tuolloin en juurikaan ajatellut että yhteisöön kuuluminen olisi rajoittanut elämääni. Se ajatus tuli vasta sitten kun olin tutustunut muihin tapoihin nähdä maailmaa.

Kaipaan yhteisön tuomaa yhteisöllisyyttä. Sitä että toisesta pidettiin huolta ja sosiaalinen elämä oli vilkasta. Oli helppo tutustua niihin ihmisiin jotka jakoivat samanlaisen tavan uskoa ja opiskelujen perässä uuteen kaupunkiin muuttaminen oli helppoa koska yhteisö tarjosi siellä uudet kaverit. Uudella paikkakunnalla oli siis aina paikka johon mennä ja jossa ihmisiin saattoi tutustua, rauhanyhdistys. Arjessa oli selkeä rytmi. Keskiviikkoiltaisin oli seurat ja seurojen jälkeen menimme jollekin tutulle kylään isolla porukalla. Vaikka minulla on aina ollut, myös vanhoillislestadiolaisena, jonkinlainen ulkopuolisuuden tunne, tunsin kuitenkin kuuluvani johonkin. Edes osittain.

Elämä lestadiolaisena oli rikasta ja täyttä. Kaikella oli tarkoitus ja päämäärä ja usko otti minut hartioilleen kannettavaksi silloin kun elämä oli mustaa ja sen eteen pudottamat vuoret ja rinteet niin vaikeakulkuisia, että tuntui ettei niistä selviäisi. Välillä sitä luottamusta korkeampaan on ikävä. On oikestaan aika turvallista kun ajattelee että kaikella on tarkoituksensa.

Minä kaipaan keskiviikkoillan tiskivuoroja rauhanyhdistyksellä, syksyjen iltoja nuotiolla, yllä vain korkea taivas ja ympärillä ihmisiä, joiden kanssa jaksoi jutella loputtomiin. Kaipaan sitä että tiedän mihin kuulun.

Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä yhteisöllisyys on valtava voimavara ja varmasti asia joka kantaa eteenpäin. Se on myös se juttu, minkä takia moni liikkeessä pysyy vaikka ei kaikkia liikkeen opetuksia allekirjoittaisikaan. Minulle yhteisöllisyyttä tärkeämpää oli kuitenkin se että voisin olla oma itseni ja sanoa rehellisesti mitä aidosti ajattelen.