Äitiys ja elämäntapamuutos – mistä aikaa projektiin?

 

Intoilin instagramissa aloittavani elämäntapaprojektin. Oon mestari aloittamaan projekteja, mutta aika surkea viemään niitä eteenpäin alkuinnostuksen, joka yleensä kestää pari päivää, jälkeen. Mutta kun asiasta tekee julkisen, niin silloin ei kehtaa antaa ihan heti periksi 😉

Mutta niin, olen jotenkin kyllästynyt tähän väsyneeseen olotilaan joka toki on seurausta suurimmaksi osaksi univajeesta mutta noutokebabilla ja irtokarkeilla on siihen myös oma vaikutuksensa. Olen niin paljon ja kokopäiväisesti äiti, joten unohdan olla minä. Kun muksu tarpeineen täyttää suurimman osan päivästä, ei oikein jää aikaa ajatella itseään. Mutta kun minä voin hyvin, voi lapsikin hyvin.

Salikissaa minusta ei enää taida tulla, mutta lisää energiaa ja valoisampaa elämänasennetta aletaan sitten kunnolla metsästämään. Itsensä kehittäminen ja selfhelp on aina kiinnostaneet, sillä minusta on kiehtova ajatus, että jo omalla ajattelutavallaan voi muuttaa oman maailmansa radikaalisti. Mikä onkaan parempi ratkaisu itsensä kehittämiseen kuin kirjoittaminen ja äänikirjat! Kun ei ole oikein aikaa lukea, voi kuunnella vaikka koko päivän samalla kun siivoaa, leikkii tytön kanssa. Äänikirjat on siis ratkaisu siihen ongelmaan että halua oisi lukea, mutta ei aikaa.

Sovittiin miehen kanssa että hän hoitaa tyttöä neljä kertaa viikossa hetken ajan niin että pääsen hikoilemaan taloyhtiön salille. Samalla puoliso toimii henkisenä perseellepotkijana ja vahtii ettei enää kanneta kotiin herkkuja. Syön oikeasti ihan kaiken mikä vaan on makeaa.

Kun mietin että miten ihmeessä saan järjestettyä aikaa liikkumiselle, tajusin että oikeasti liikkuahan voi vaikka puoli tuntia päivässä ja sen puolituntisen kyllä saa mahdutettua vaikka kuinka kiireiseen päivään. Olen aina ollut sellainen että lähden kovaa ja korkealta, ja sitten rämähdän alas yhtä lujaa. Pitäisi saada heti vatsapalikat näkyviin ja pyllyä pyöreämmäksi.

Tämän elämäntapaprojektin tarkoituksena on löytää elämään takaisin valoa ja iloa, saada energiaa ja hyvää oloa. Hyvin voiminen ei ole turhaa, vaan siitä hyötyy itseni lisäksi muutkin. Jaksan antaa itsestäni enemmän jos oma elämäni tuntuu hyvältä ja ihanalta.

Hyvinvointi Liikunta Mieli Vanhemmuus

Mitä kaipaan vanhoillislestadiolaisuudesta?

 

Suviseurat ja valkoisten asuntovaunujen siistit rivit, hakkeen tuoksu ja juhlaportille sovitut kaveritreffit. Kohtaamisia, tuttuja ja ystäviä. Ihmismeri ja kohmeisin sormin syöty pizzanpala keskiyöllä, tyytyväinen raukeus kun aamuyön tunteina kömpii telttaan makupussiin ja silmät painuvat kiinni.

Minun juureni ovat vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä ja yhteisö oli osa elämääni yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Yhteisöstä irtaannuin koska yhteisön tarjoama Raamatun selitys ja käsitys maailmasta ei tuntunut monista enää sellaisilta, joihin olisin täydestä sydämestäni voinut yhtyä. Etnisyydeltäni olen siis vanhoillislestadiolainen, joidenkin maailmankuvan mukaan olen yhteisöön kuulumattomana maailman lapsi, jolle ei ole luvassa taivaspaikkaa sen jälkeen kun elämäni päättyy. Itse ajattelen että irtaantuminen yhteisöstä jonka ääriviivat tuntuivat liian ahtailta, oli oikea minulle. Ja rehellistä.

Vaikka irtaantumisesta on kulunut useampi vuosi, edelleen kaipaan yhteisöstä muutamia asioita. Yhteisö ei siis missään nimessä ole paha, vaan minun lapsuuteni ja nuoruuteni siinä on ollut onnellista. Tuolloin en juurikaan ajatellut että yhteisöön kuuluminen olisi rajoittanut elämääni. Se ajatus tuli vasta sitten kun olin tutustunut muihin tapoihin nähdä maailmaa.

Kaipaan yhteisön tuomaa yhteisöllisyyttä. Sitä että toisesta pidettiin huolta ja sosiaalinen elämä oli vilkasta. Oli helppo tutustua niihin ihmisiin jotka jakoivat samanlaisen tavan uskoa ja opiskelujen perässä uuteen kaupunkiin muuttaminen oli helppoa koska yhteisö tarjosi siellä uudet kaverit. Uudella paikkakunnalla oli siis aina paikka johon mennä ja jossa ihmisiin saattoi tutustua, rauhanyhdistys. Arjessa oli selkeä rytmi. Keskiviikkoiltaisin oli seurat ja seurojen jälkeen menimme jollekin tutulle kylään isolla porukalla. Vaikka minulla on aina ollut, myös vanhoillislestadiolaisena, jonkinlainen ulkopuolisuuden tunne, tunsin kuitenkin kuuluvani johonkin. Edes osittain.

Elämä lestadiolaisena oli rikasta ja täyttä. Kaikella oli tarkoitus ja päämäärä ja usko otti minut hartioilleen kannettavaksi silloin kun elämä oli mustaa ja sen eteen pudottamat vuoret ja rinteet niin vaikeakulkuisia, että tuntui ettei niistä selviäisi. Välillä sitä luottamusta korkeampaan on ikävä. On oikestaan aika turvallista kun ajattelee että kaikella on tarkoituksensa.

Minä kaipaan keskiviikkoillan tiskivuoroja rauhanyhdistyksellä, syksyjen iltoja nuotiolla, yllä vain korkea taivas ja ympärillä ihmisiä, joiden kanssa jaksoi jutella loputtomiin. Kaipaan sitä että tiedän mihin kuulun.

Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä yhteisöllisyys on valtava voimavara ja varmasti asia joka kantaa eteenpäin. Se on myös se juttu, minkä takia moni liikkeessä pysyy vaikka ei kaikkia liikkeen opetuksia allekirjoittaisikaan. Minulle yhteisöllisyyttä tärkeämpää oli kuitenkin se että voisin olla oma itseni ja sanoa rehellisesti mitä aidosti ajattelen.

Puheenaiheet Oma elämä Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta