Moikka!

Minun kotimaani rankattiin tässä kevään mittaan maailman onnellisemmaksi maaksi. Puolisoni kotimaassa vuoret kohoavat korkeuksiin, pehmeää rantahiekkaa koristavat aurinkotuolit ja maisemat ovat kuin postikortista. Minun kotimaassani jokainen lapsi saa koulussa ruoan, jokainen pääsee lääkäriin ja on oikeutettu sosiaaliturvaan. Puolison kotimaassa lähes jokainen haaveilee siitä, että pääsee maasta pois, haluaa lähteä muualle töihin ja rakentamaan parempaa elämää.

Kun tapasin puolisoni ensimmäisen kerran ja istuimme kahvilla, kysyin mistä hän on kotoisin. Hän vastasi Albaniasta. En osannut edes sijoittaa maata kartalle, enkä ollut oikeastaan koskaan kuullut maasta mitään. Nyt kun yhteisiä vuosia meillä on kohta viisi, olen oppinut paljon puolisoni kulttuurista.

Kahden kulttuurin avioliitto on samaan aikaan hirvittävän rikas ja hermoja raastava. Silti me olemme  päässeet helpolla, sillä suurimmat eroavaisuudet ovat oikeastaan eroavaisuuksia luonteessa, ei niinkään kulttuureissa. Minulla on ollut vaikeuksia hyväksyä se että miehen perhe on niin tiiviisti läsnä elämässämme. Miehen perheen vaikeudet siis vaikuttavat myös meihin. Mieheni sanoi jo heti seurustelun alkumetreillä että hänen perheensä on köyhä ja hänen on pakko lähettää heille rahaa. Olen siis tiennyt heti tavatessamme että autamme puolison perhettä. Mies oli päätynyt Suomeen juuri siksi että halusi auttaa perhettään. Hän teki kahta työtä ja lähetti suuren osan tuloista kotimaahansa. Minulle on aina ollut itsestäänselvää että autamme jos vain voimme, ja tähän mennessä meillä on ollut siihen mahdollisuus. Puoliso on sanonut ettei voi olla onnellinen jos tietää, että perhe Albaniassa ei voi hyvin ja ymmärrän sen täysin.

Puolison kulttuuriin kuuluu perhekeskeisyys. Perheen kesken jaetaan kaikki, ilot ja surut ja perhe pitää todella paljon yhteyttä. Perhe on tärkein kaikista. Kaikki puhuttelevat toisiaan hellittelynimellä, jakelevat suukkoja ja halauksia. Puolison myötä olen oppinut avoimemmin osoittamaan tunteitani ja ainakin tuo meidän tyttö saa päivässä varmaan satoja pusuja. Ja minusta on ihanaa että puoliso pussaa ja halaa, osoittaa tunteensa räiskyvästi.

Perhekeskeisyyteen kuuluu myös se, että puolison perheenjäsenet ovat meillä kolme kuukautta kerrallaan lomalla. Lyhyempi vierailu ei tulisi kysymykseenkään. Puoliso olisi myös valmis ottamaan sisaruksensa meille asumaan jos vain heidän oleskelulupansa järjestyisivät. Itseäni hävettäisi hirveästi jos asuisin toisen ihmisen nurkissa kuukausia, mutta sellainen ajatus ei edes käy albanialaisen mielessä. Albaniassa on myös tapana että perheen nuorin poika asuu loppuelämänsä vanhempiensa kanssa ja pitää heistä huolta. Mahdollinen morsian muuttaisi siis miehen perheen luokse. Aluksi tämä perhekeskeisyys oli minulle aika vaikeaa, sillä olin suomalaisena tottunut itsenäisyyteen ja siihen että keskityn omaan elämään.

Eli jos asuisimme Albaniassa, asuisimme puolison perheen kanssa samassa asunnossa. Ehkä omassa kerroksessa kuitenkin, mutta samassa rakennuksessa. Siinä ei olisi mitään outoa. Toisaalta olen vähitellen alkanut pitämään myös tuollaisesta elämäntyylistä. Kukaan ei varmasti ikinä tunne itseään yksinäiseksi kun koko ajan turvaverkoista vahvin, perhe, on lähellä. Ja nyt kun olen oppinut pikkuisen albaniaa, ymmärrän jotain mistä perhe keskenään puhuu enkä jää niin ulkopuoliseksi.

Puolison kotimaa oli pitkään kommunistisen vallan alla, suljettu valtio, jota johti sekopäinen diktaattori Enver Hoxha. Hän muun muassa hassasi valtavat määrät köyhän valtion rahoja siihen että rakennutti satoja betonibunkkereita, koska pelkäsi ulkopuolista hyökkäystä. Puoliso kertoi että joskus diktaattorin aikaan kaupungissa oli julkisesti teloitettu varas pelotteena muille asukkaille. Puoliso myös sanoi, että monet muistelevat diktatuurin aikaa jopa kaiholla, koska silloin kaikilla oli töitä.

Diktatuurin myötä uskonto häivytettiin näkymättömiin eikä sillä oikeastaan ole Albaniassa mitään väliä. Ketään ei kiinnosta, oletko kristitty vai muslimi, sillä eri uskontojen edustajat elävät sulassa sovussa. Suurin osa albanialaisista on muslimeja, mutta esimerkiksi puolisoni ei ole koskaan käynyt moskeijassa, ei vietä ramandania, ei rukoile ja ahmii mielellään sianlihaa.

Albaniassa vieraanvaraisuus on hirveän tärkeää. Puolisolle on tärkeää että kun meille tulee vieraita, täytyy löytyä tarjottavaa. Kulttuuriin myös kuuluu ääretön epäitsekkyys: jos sinulla on vähänkään ylimääräistä, jaat sen muiden kanssa. Sinun täytyy myös antaa toiselle vaikka sinulla ei olisi itsellä mitään. Esimerkiksi jos tuttava menee naimisiin, on otettava vaikka lainaa jotta hänelle saadaan tarpeeksi suuri rahalahja. Vaikka ei olisi rahaa syödä, pienen lahjan tuominen olisi tosi noloa.

Puolisossani arvostan todella paljon hänen hyväsydämisyyttään. Yhtenä iltana hän katsoi Facebookissa videota hyväntekeväisyysjärjestöstä, joka rakentaa köyhille perheille koteja ja itki. Sanoi että voi kun pystyisi auttamaan enemmän.

Kahden kulttuurin suhteessa parasta on se, miten paljon toinen puolisko voi omaa ajatusmaailmaa haastaa ja avartaa. Ehkä raskainta tällä hetkellä on juuri se, että olemme varmaan koko lopun ikää vastuussa myös puolison perheen hyvinvoinnista.

Kieli ei ole meillä ongelma, sillä olemme puhuneet puolisoni kanssa aina vain suomea. Pystymme käymään hyvinkin syvällisiä keskusteluja suomeksi. Puolisoni on oppinut todella lyhyessä ajassa kielen ja juurtunut tänne. Jopa niin hyvin että on katsonut minun kanssa jääkiekkoa ja tuulettanut kun Suomi voitti maailmanmestaruuden. Nyt se hokee sitten  että löikö mörkö sisään 😀

Minusta on ihanaa että meidän tyttö kasvaa kahteen erilaiseen kulttuuriin ja oppii kaksi kieltä. Ja että tulevaisuudessa hän saa nähdä kaksi erilaista maailmaa, sillä toivon että käymme usein Albaniassa. Haluamme opettaa meidän tytölle molempien kulttuurien parhaat puolet.

Ainakin minulle avioliitto ihmisen kanssa, joka on kasvanut aikuiseksi aivan eri lähtökohdista kuin minä ja jonka elämä on ollut vaikeaa ja raskasta, on ollut todella opettavaista ja antanut kyllä itselleni laajemman perspektiivin. Toisaalta tiedostan kyllä että me olemme selvinneet todella vähällä, sillä meidän välillä ei ole juurikaan kulttuurieroista johtuvaa kitkaa (tietysti joitain pieniä erimielisyyksiä, mutta tuskin missään liitossa vallitsee täydellinen konsensus) ja oleskelulupa-asiat ovat aina järjestyneet. Meidän avioliittoa ei ole kyseenalaistettu, puolisoni on ollut lähes koko ajan töissä eikä ole kokenut työttömyyttä ja meidän taloudellinen tilanne on aina ollut hyvä. Ei ole todellakaan itsestäänselvyys että ulkomaalainen sopeutuu tänne niin hyvin ja löytää töitä.

Mitä haluaisitte kysyä/tietää kahden kulttuurin perheen arjesta ja elämästä? Mitkä aiheet kiinnostavat?