Mieli ja kroppa kuntoon

Heippa!

Yksi ilta selässä napsahti ja selkä oli niin kipeä että liikkuminen sattui ja vauvan kantaminen oli tuskaa. Onneksi sain seuraavalle päivälle ajan jäsenkorjaajalle. Kun oma kroppa pistää vastaan, sitä huomaa miten tärkeää olisi pitää siitä huolta! Mietin että miten ihmeessä vauvan hoitaminen ja arki ylipäätään onnistuisi jos kroppa reistailisi ja kärsisi esimerkiksi kroonisesta kivusta. Kalevalainen jäsenkorjaaja sanoi että mun koko lantio oli väärässä asennossa ja totesi, että jokaisen synnyttäneen naisen pitäisi käydä jäsenkorjaajalla, sillä synnytys on aika rankka koetus kropalle.

Synnytyksen jälkeen omasta itsestä huolehtiminen on jäänyt erittäin vähiin. Kun vauva nukkuu huonosti ja itse on kuolemanväsynyt, ei oikeasti jaksa jumpata tai kokata kovin ravitsevaa ruokaa. On paljon helpompaa juoda väsymykseensä litroittain kahvia ja syödä nälkäänsä suklaata. Meidän Empsu on ollut muutenkin sellainen tapaus joka ei viihdy itsekseen ja ensimmäiset kuukaudet istui sylissä, joten ehdin päivällä lämmittää jonkun einespitsan mikrossa ja syödä sen. Vauva ei myöskään ole päivällä nukkunut ensimmäisten kuukausien aikana koskaan pitkiä päiväunia, joten ruoan laittaminen oli aika mahdotonta.

Meidän taloyhtiössä on pieni kuntosali joten mahdollisuus liikkumiselle kyllä on. Käyn joka päivä kävelylenkillä Empsun päiväunien aikaan, joten hyötyliikuntaa tulee kyllä ihan mukavasti.

Sitten kun Empsu vielä vähän kasvaa, haluaisin mennä tanssitunneille. Tanssiminen on ihanaa, vapauttavaa ja saa niin hyvän fiiliksen. Haaveissa on myös jatkaa joogaa.

Miltä kroppa nyt tuntuu 8 kuukauden jälkeen synnytyksestä? Löysältä, mutta omalta. Raskauskiloja mulle ei jäänyt, vaan ylimääräisestä saa syyttää sitä että herkut maistuu vähän turhankin hyvin. Mun kroppa on tehnyt ihan valtavan työn: se kantoi ja oli kasvualusta pienelle ihmiselle, se synnytti ja jaksoi yöllä valvomisen ja jaksaa edelleen. Mä oon oman kroppani kanssa sinut, sillä mulle ulkoista olemusta tärkeämpää on keskittyä siihen että oon mukava ihminen. Tarkoitan siis että mulle ei ulkonäöllä ole ihan hirveästi mitään merkitystä. Toki oma fiilis on parempi kun elämäntavat on terveelliset, mutta en halua tuijottaa vaakaa tai peiliä liiaksi. Joku viisas sanoikin, että ulkonäkö on asia jonka kaikki ihmiset menettävät mutta sisäinen kauneus ei rypisty.

Nyt olisi kuitenkin aika aloittaa liikkuminen ja terveellisesti syöminen ihan senkin vuoksi että terveellisistä elämäntavoista saisi lisää virtaa arkeen. Olen välillä ihan kuolemanväsynyt, mikä johtuu huonosti nukutuista öistä. Mutta sitä väsynyttä olotilaa ei ainakaan yhtään piristä noutokebab tai iso karkkipussi.

Eli elämäntapojen muutos, täältä tullaan! Tavat on muutettava pikkuhiljaa asteittain, kerralla huonojen tapojen itseltään kieltäminen ei aiheuta muuta kuin vitutusta .

Haluan nähdä itseni taas iloisena ja energisenä, en väsyneenä ja ilottomana. Tavoitteeni tälle projektille ovat seuraavat:

1. Käyn joka päivä vaunulenkille Emilen päikkäriaikaan. ( tää on helppo koska toteutuu jo nyt, rakastan vaunulenkkejä ja sitä että voin kuunnella äänikirjaa )

2. Herkkupäivä kerran viikossa ( tää on oikeesti paha. Mulla on huono tapa ahmia energiaa herkuista… )

3. Lihaskuntoa kolme kertaa viikossa

4. Venyttelyä joka ilta.

5. Terveellinen ruokavalio ( täällä hetkellä ruokavalio kostuu pizzasta, kebabista, kahvista ja jogurtista…)

Ja yritän kirjoittaa tästä projektista tänne blogin puolelle viikoittain! 😊 tällä hetkellä vauva on taas pitänyt nii  kiireisenä ettei aikaa ole ollut kirjoittaa. Mutta jospa tää tästä vähitellen alkais helpottaa!

Hyvinvointi Hyvä olo Liikunta Vanhemmuus

Kahden kulttuurin perhe

Moikka!

Minun kotimaani rankattiin tässä kevään mittaan maailman onnellisemmaksi maaksi. Puolisoni kotimaassa vuoret kohoavat korkeuksiin, pehmeää rantahiekkaa koristavat aurinkotuolit ja maisemat ovat kuin postikortista. Minun kotimaassani jokainen lapsi saa koulussa ruoan, jokainen pääsee lääkäriin ja on oikeutettu sosiaaliturvaan. Puolison kotimaassa lähes jokainen haaveilee siitä, että pääsee maasta pois, haluaa lähteä muualle töihin ja rakentamaan parempaa elämää.

Kun tapasin puolisoni ensimmäisen kerran ja istuimme kahvilla, kysyin mistä hän on kotoisin. Hän vastasi Albaniasta. En osannut edes sijoittaa maata kartalle, enkä ollut oikeastaan koskaan kuullut maasta mitään. Nyt kun yhteisiä vuosia meillä on kohta viisi, olen oppinut paljon puolisoni kulttuurista.

Kahden kulttuurin avioliitto on samaan aikaan hirvittävän rikas ja hermoja raastava. Silti me olemme  päässeet helpolla, sillä suurimmat eroavaisuudet ovat oikeastaan eroavaisuuksia luonteessa, ei niinkään kulttuureissa. Minulla on ollut vaikeuksia hyväksyä se että miehen perhe on niin tiiviisti läsnä elämässämme. Miehen perheen vaikeudet siis vaikuttavat myös meihin. Mieheni sanoi jo heti seurustelun alkumetreillä että hänen perheensä on köyhä ja hänen on pakko lähettää heille rahaa. Olen siis tiennyt heti tavatessamme että autamme puolison perhettä. Mies oli päätynyt Suomeen juuri siksi että halusi auttaa perhettään. Hän teki kahta työtä ja lähetti suuren osan tuloista kotimaahansa. Minulle on aina ollut itsestäänselvää että autamme jos vain voimme, ja tähän mennessä meillä on ollut siihen mahdollisuus. Puoliso on sanonut ettei voi olla onnellinen jos tietää, että perhe Albaniassa ei voi hyvin ja ymmärrän sen täysin.

Puolison kulttuuriin kuuluu perhekeskeisyys. Perheen kesken jaetaan kaikki, ilot ja surut ja perhe pitää todella paljon yhteyttä. Perhe on tärkein kaikista. Kaikki puhuttelevat toisiaan hellittelynimellä, jakelevat suukkoja ja halauksia. Puolison myötä olen oppinut avoimemmin osoittamaan tunteitani ja ainakin tuo meidän tyttö saa päivässä varmaan satoja pusuja. Ja minusta on ihanaa että puoliso pussaa ja halaa, osoittaa tunteensa räiskyvästi.

Perhekeskeisyyteen kuuluu myös se, että puolison perheenjäsenet ovat meillä kolme kuukautta kerrallaan lomalla. Lyhyempi vierailu ei tulisi kysymykseenkään. Puoliso olisi myös valmis ottamaan sisaruksensa meille asumaan jos vain heidän oleskelulupansa järjestyisivät. Itseäni hävettäisi hirveästi jos asuisin toisen ihmisen nurkissa kuukausia, mutta sellainen ajatus ei edes käy albanialaisen mielessä. Albaniassa on myös tapana että perheen nuorin poika asuu loppuelämänsä vanhempiensa kanssa ja pitää heistä huolta. Mahdollinen morsian muuttaisi siis miehen perheen luokse. Aluksi tämä perhekeskeisyys oli minulle aika vaikeaa, sillä olin suomalaisena tottunut itsenäisyyteen ja siihen että keskityn omaan elämään.

Eli jos asuisimme Albaniassa, asuisimme puolison perheen kanssa samassa asunnossa. Ehkä omassa kerroksessa kuitenkin, mutta samassa rakennuksessa. Siinä ei olisi mitään outoa. Toisaalta olen vähitellen alkanut pitämään myös tuollaisesta elämäntyylistä. Kukaan ei varmasti ikinä tunne itseään yksinäiseksi kun koko ajan turvaverkoista vahvin, perhe, on lähellä. Ja nyt kun olen oppinut pikkuisen albaniaa, ymmärrän jotain mistä perhe keskenään puhuu enkä jää niin ulkopuoliseksi.

Puolison kotimaa oli pitkään kommunistisen vallan alla, suljettu valtio, jota johti sekopäinen diktaattori Enver Hoxha. Hän muun muassa hassasi valtavat määrät köyhän valtion rahoja siihen että rakennutti satoja betonibunkkereita, koska pelkäsi ulkopuolista hyökkäystä. Puoliso kertoi että joskus diktaattorin aikaan kaupungissa oli julkisesti teloitettu varas pelotteena muille asukkaille. Puoliso myös sanoi, että monet muistelevat diktatuurin aikaa jopa kaiholla, koska silloin kaikilla oli töitä.

Diktatuurin myötä uskonto häivytettiin näkymättömiin eikä sillä oikeastaan ole Albaniassa mitään väliä. Ketään ei kiinnosta, oletko kristitty vai muslimi, sillä eri uskontojen edustajat elävät sulassa sovussa. Suurin osa albanialaisista on muslimeja, mutta esimerkiksi puolisoni ei ole koskaan käynyt moskeijassa, ei vietä ramandania, ei rukoile ja ahmii mielellään sianlihaa.

Albaniassa vieraanvaraisuus on hirveän tärkeää. Puolisolle on tärkeää että kun meille tulee vieraita, täytyy löytyä tarjottavaa. Kulttuuriin myös kuuluu ääretön epäitsekkyys: jos sinulla on vähänkään ylimääräistä, jaat sen muiden kanssa. Sinun täytyy myös antaa toiselle vaikka sinulla ei olisi itsellä mitään. Esimerkiksi jos tuttava menee naimisiin, on otettava vaikka lainaa jotta hänelle saadaan tarpeeksi suuri rahalahja. Vaikka ei olisi rahaa syödä, pienen lahjan tuominen olisi tosi noloa.

Puolisossani arvostan todella paljon hänen hyväsydämisyyttään. Yhtenä iltana hän katsoi Facebookissa videota hyväntekeväisyysjärjestöstä, joka rakentaa köyhille perheille koteja ja itki. Sanoi että voi kun pystyisi auttamaan enemmän.

Kahden kulttuurin suhteessa parasta on se, miten paljon toinen puolisko voi omaa ajatusmaailmaa haastaa ja avartaa. Ehkä raskainta tällä hetkellä on juuri se, että olemme varmaan koko lopun ikää vastuussa myös puolison perheen hyvinvoinnista.

Kieli ei ole meillä ongelma, sillä olemme puhuneet puolisoni kanssa aina vain suomea. Pystymme käymään hyvinkin syvällisiä keskusteluja suomeksi. Puolisoni on oppinut todella lyhyessä ajassa kielen ja juurtunut tänne. Jopa niin hyvin että on katsonut minun kanssa jääkiekkoa ja tuulettanut kun Suomi voitti maailmanmestaruuden. Nyt se hokee sitten  että löikö mörkö sisään 😀

Minusta on ihanaa että meidän tyttö kasvaa kahteen erilaiseen kulttuuriin ja oppii kaksi kieltä. Ja että tulevaisuudessa hän saa nähdä kaksi erilaista maailmaa, sillä toivon että käymme usein Albaniassa. Haluamme opettaa meidän tytölle molempien kulttuurien parhaat puolet.

Ainakin minulle avioliitto ihmisen kanssa, joka on kasvanut aikuiseksi aivan eri lähtökohdista kuin minä ja jonka elämä on ollut vaikeaa ja raskasta, on ollut todella opettavaista ja antanut kyllä itselleni laajemman perspektiivin. Toisaalta tiedostan kyllä että me olemme selvinneet todella vähällä, sillä meidän välillä ei ole juurikaan kulttuurieroista johtuvaa kitkaa (tietysti joitain pieniä erimielisyyksiä, mutta tuskin missään liitossa vallitsee täydellinen konsensus) ja oleskelulupa-asiat ovat aina järjestyneet. Meidän avioliittoa ei ole kyseenalaistettu, puolisoni on ollut lähes koko ajan töissä eikä ole kokenut työttömyyttä ja meidän taloudellinen tilanne on aina ollut hyvä. Ei ole todellakaan itsestäänselvyys että ulkomaalainen sopeutuu tänne niin hyvin ja löytää töitä.

Mitä haluaisitte kysyä/tietää kahden kulttuurin perheen arjesta ja elämästä? Mitkä aiheet kiinnostavat?

Puheenaiheet Oma elämä Rakkaus Ystävät ja perhe