Mikä on elämän merkitys?
Taisin saada uuden opin matkalleni, merkityksettömyyden.
Oman merkityksettömyyteni.
Olen mä sitä ennenkin miettinyt ja sitä ymmärtänyt, mutta nyt saan miettiä ja ymmärtää vielä enemmän.
Opittuani ja voitettuani sen viimeisimmän, pelon.
Elämän the juttu on merkityksellisyys. Siihen kaikki tähtää. Että oma elämä olisi merkityksellistä. Tiedostaen elämän ainutlaatuisuuden, että joskus tuo aika päättyy ja tuo aika halutaan käyttää hyödyksi. Olihan elämälläni jokin merkitys, etten hukannut tuota aikaa?
Mikä on se syy, miksi olen olemassa?
Merkityksellisyys nähdään toisaalta myös vaikuttavuutena. Olen vain yksi ihminen miljardeista ja olen kosketuksissa ehkä kymmeneen niistä – millainen vaikutus minulla silloin on mihinkään – ja jos minulla ei ole vaikutusta, enkai mä ole merkittäväkään?
Hyvin rauhoittava tosia asia on se, että omaa merkityksellisyyttä on turha etsiä. Meillä ei ole sen kummempaa merkitystä ja suurin osa elämästämme on sattumaa. Meitä on täällä maailmassa miljardeja, eikä suuremmassa mittakaavassa meidän häviävän pienellä hetkellä ole minkäänlaista merkitystä. Olemme vain samanlaisia kuin kaikki muutkin täällä maapallolla, tuntien ja toteuttaen samaa, ihmisyyttä.
Ehkä joistakin lopulta on, kuten Dalai Lamasta, joka on varmasti innoittanut merkittävää määrää ihmisiä maailmassa. Jonkun jäljen sinä ja minäkin varmasti jätämme, mutta usein tuo jälki on hyvin lyhyt ikäinen ja vain yksittäisille, niille läheisimmille, joka toki sitä kautta voi siirtyä myös heidän jälkipolvilleen.
Sinällään meillä on aina hiukan merkitystä muihin ympärillä olijoihimme, sillä peilaamme minuuttamme ympäristöstämme. Otamme aina jotakin mukaan jostakin kohdatessamme jonkun. Haluamme olla yhtä hyviä ruuanlaittajia, tehdä yhtä hyvän teon, olla yhtä rohkeita, yhtä viisaita, yhtä jotakin, kuin joku toinen. Ja toki vaikuttaessaan vain yhteen, muutos kumuloituu, aina ympyrää kasvattaen. Kun vaikutat yhteen, hän todennäköisesti vaikuttaa taas johonkin ja niin edelleen. Olemme kuitenkin vähän suuruuden hulluja. Miksi yhteen ihmiseen vaikuttaminen tuntuisi miltään?
Samalla mä näen, että toisaalta meillä on merkitys ihmiskuntana. Jokaisella ajanjaksolla on ollut jokin merkitys yhteiskunnan luomisessa. Meidän tehtäväksemme jäi eheyttää luontosuhde ja kehittää globaalia tasa-arvoa, jollekin toiselle se oli vaikkapa demokratian ja naisten oikeuksien luominen. Luomiseen tarvitaan kaikkia. Toisaalta sekin on yllättävän lohdullinen ajatus: minäkin olen luomassa jotakin.
Mutta niin, oma merkityksemme on joka tapauksessa hyvin vähäpätöinen, suuressa mittakaavassa. Ei meillä ole sen kummempaa merkitystä. Olimme, kävimme ja lähdimme.
Okei en tiedä onko se levollista vai ahdistavaa. Ehkä kuitenkin enemmän sitä levollista. Mulla ei ole sen kummempaa merkitystä ja se on ihan ok. Sen sijaan voin keskittyä etsimään sitä merkitystä itsestäni: tärkeintä kun ehkä onkin, että itse itselleen tuntee tuon merkityksen. Mikä tuo mulle siis tunteen merkityksestä?
Se vaatii sitä, että täytyy ehkä pysähtyä miettimään ihmistä. Me kun tunnemme itsemme kovin erikoisiksi, vaikkemme ole erikoisia ollenkaan. Olemme hyvinkin yksinkertaisia. Aivokemiaa. Millainen ihminen siis on? Miten ihminen toimii? Mitkä ovat ihmisen ominaisuuksia?
Biologinen osuus laittaa meidät etsimään läheisyyttä ja heimoa, johon kuulua. Kaipaamme yhteisöllisyyttä. Yhden merkityksen voi siis löytää aidolla yhteisöllisyydellä muihin ihmisiin. Mun mielestä tää on myös yksi kauneimmista asioista elämässä. Oikeasti kuunnella tarinaa, luoda tarinaa, olla yhdessä heimon seurassa ja luoda siten hyviä hetkiä. Tuntea rakkautta.
Kaipaamme myös turvaa ja mielihyvää. Mielihyvä on koukuttava kemikaali, joka saa janoamaan itseään lisää. Onkin siis luonnollista täyttää ympäristönsä mielihyvää tuottavilla asioilla. Kysymys ehkä on, että sitä on olemassa monenlaista, eikä kaikki sen vivahteet ole sellaisia, jotka tuovat elämään kestävää tyytyväisyyttä.
Tuota varten joutuu siis tekemään vähän töitä. Luomaan oman arvoperustansa, tutustumaan ääripäihin, toteuttamaan tasapainoaan, löytäen oman keskitien, oman tapansa toteuttaa mielihyvää. Ottaen esimerkiksi suklaan. Jos mielihyvä käskee syödä jokaisella aterialla suklaata, onko se kannattavaa? Jos se ei halua tehdä muuta, kuin katsoa telkkaria, toteuttaako se muita inhimillisyyden perustarpeita? Voisi siis sanoa, että yksi tekijä merkityksellisessä elämässä on yhteys itseensä. Että on tiedostava ihminen, joka osaa tarkkailla itseään ja ympäristöään, tuntemuksiaan.
Mulle mielihyvää tuottavia asioita on luovuus (joka kylläkin liittyy myös seuraavaan kohtaan), kaikenlaiset uudet kokemukset (ai tääkin liittyy seuraavaan…) – no oikeastaan siis kokonaisuudessaan se seuraava kohta ja ensimmäinen, ne molemmat tuovat mielihyvää. Sekä tietysti hyvä ruoka ja juoma – ihmisen perustarpeita nekin.
Lopuksi siis ehkä se tärkein: ihmisessä on se jokin aivolohkon epämääräinen osa, minkä vuoksi nousimme jaloillemme ja keksimme tulen. Ihminen kaipaa siis kehittymistä ja muutosta, se on iskostettu meihin.
Olemme vain siirtyneet aika pitkälle etsimään tuota muutosta ulkoisista asioista. Uusista ostettavista, uusista tavoista näyttää enemmän itseltä, saavutuksista, ulkoisista saavutuksista, jotka voi konkreettisesti saavuttaa. Ja tässä kun mä olen alkanut jättämään sitä vaihetta välistä, näen, että ihminen tarvitsee silti edelleen sitä muutosta, ei se minnekään katoa.
Tuo muutos on ennemminkin sitä sisäistä muutosta. Ja mun mielestä se on se, joka elämässä lopulta kantaa, tekee siitä merkityksellistä. Löytää ja elää sitä maailmaa, sen oppeja ja sen tarjoamaa muutosta, itsessä. Joka tuo kehityksen, joka tuo kasvun – ja siten suuremman täyttymyksen.
Ehkä se on ollut se juttu alun alkaenkin, olemme vain päässeet vieraantumaan siitä yhä enemmän. Siksi kai meillä onkin niin kova etsintä päällä, kun ei sitä sieltä ulkopuolelta voikaan löytää.
Mulla on jotenkin hirveän voimaantunut olo siitä, että intuitio on se juttu. Että se intuitio ohjaa tätä elämää ja sitä seuraamalla elämä on juuri sellaista kuin pitääkin.
Se juttu kun on, ettemme uskalla oikein kuunnella sitä, sillä sen teot vaativat enemmän tai vähemmän rohkeutta, ainakin, jos se vaatii minuutta ravistelevaa muutosta. Työpaikan vaihdosta, uutta alaa, lähtemistä ja jäämistä. Mutta se se tietää.
Ilman sitä jää vain odotustilaan jumiin. Voi kun. Jospa kun. Tapahtuisipa.
Jumissa, sumussa.
Mä jopa ehkä jossakin vaiheessa yritin pyristellä tuota muutosta vastaan, luullen sen olevan turhaa. Se on kuitenkin osa ihmisyyttä. Ja nyt mä ymmärrän, että se on osa mua ja sen seuraaminen tuo järjetöntä keveyttä ja hetkellisyyttä elämään.
Eläen sitä muutosta, joka tulee itsensä toteuttamisesta.
Sen äänen toteuttamisesta, joka kertoo minne suunnata.
Ja saavutettuaan tuon kasvun, muutoksen, tuntee merkityksellisyyttä.
Kiitos kai sen jonkin mitättömän pienen aivolohkon osan.
Uskon, että jokaisen polku on omannäköinen. En siis voi asettaa kultaista keskitietä, joka sopisi kaikille. Osa elää valtavassa rikkaudessa kaikkeuden ympäröimänä ja toinen vaatimattomasti yksinkertaisuudessa. Toisaalta näissä tapauksissa ylöspäin on aina raskaampaa kavuta, mutta alaspäin tie kulkee jouhevasti.
Mikä näitä maailmoja yhdistää ja mitä mieli kuitenkin halajaa on vapaus.
Ja sitä kaikki nämä asiat toteutuakseen tarvitsee, vapautta.
Vapautta toteuttaa itseään, vapautta kuulla itseään.
Hetken kaikessa tuntui olevan järkeä. Silti kaiken tämän tajuttuaan olo palaa edelleen hiukan merkityksettömäksi. Miksi?
Lopulta kyse on vain juurikin siitä, että olemme vain ihmisiä ja meillä on aivot, joissa tapahtuu reaktioita. Se tunne, kun oivallat, kun sua kosketetaan, kun saavutat jotakin. Se haluaa reaktion aina vain uudestaan.
Kaiken ollessa lopulta loputon kilpajuoksu.
Mutta löytääkseen täydellisen levollisuuden ilman niitä, siitä kaikesta olisi siis luovuttava. Tavoitteista, saavutuksista, haluista. Ja siksi kai joku jossakin ryhtyy munkiksi. Ollakseen kestävästi levollinen, pystymättä elämään sen levottomuuden kanssa.
Sitä jota ihminen ei voi koskaan täysin saavuttaa, ollessaan vain ihminen.
Sillä ihmisessä on aina se jokin, joka kaipaa muutosta.
Siksi ihmisessä on aina se jokin, joka saa kaiken tuntumaan merkityksettömältä, havitellakseen muutosta, päästäkseen tuosta olosta, toteuttaakseen niitä yksinkertaisen ihmismielen kemioita.
Lopulta siis sitä merkitystä, miksi olemme olemassa.
Jonkin verran tuota levollisuutta tosin on myös tavallisen ihmisen mahdollisuus elämässään harjoittaa, keskittymällä vähään, yksinkertaiseen, useammin hetkeen ja puhdistamalla mielen meditaatiolla.
Viimeksi:
15 minimalistista ajatelmaa elämästä
Lue myös:
Pelko estää olemasta parhain versio sinusta