Musta tuntuu, että maailmassa on paljon puhetta – mutta vähän toimia
Mietin, mitä ohitse kulkevat ihmiset miettivät. Jos he vaan tietäisivät että ei, minä en pakottanut tähän ketään vaan joku voisi sanoa jopa toisinpäin. Jos tuo kuusivuotias olisikin se kaiken esimerkki. Aika vaikuttava esimerkki olisikin.
Berliiniläinen kuusivuotias, joka haluaa lauantai-iltana kerätä roskia kadulta.
Ja minä tunsin ylpeyttä. Yllätystäkin, kuinka mukavaa se itse asiassa olikaan.
Muutos on raskasta. Puhuminen on helpompaa. Osoitella vikoja.
Onhan se puhe sinällään matkaa kohti sitä muutosta, mutta itse itseään toistava pyörä kuulostaa kovin jumiutuneelta.
Liikkeet on tahmeita, mutta niitä tahmeitakin on pakko tehdä, jotta liike lopulta juoksettuu,
jotta tapahtuu muutos.
Jotta pääsee sen puheen toiselle puolen.
Lopulta voi miettiä, kummalla onkaan suurempi voima:
toimia itse esimerkkinä vai kertoa, miten se tulisi tehdä.
Tavattuani toista lastaan odottavan ystäväni ja hänen ensimmäisen pari vuotiaan mietin enää vain sitä, että kuinka periaatteessa koko ihmisyys menee lapsuudesta edeten koko ajan vain huonompaan suuntaan.
Ihmisestä tulee pelokas. Itsekäs. Erilaisten mielitekojen valtaama. Kaiken johtaen hyvyyden hiljaiseen hiipumiseen, toisilla enemmän, toisilla vähemmän.
Ja mulle tulee olo, että ihminen voi juuri eniten oppia juuri lapselta.
Palata itsekin hiukan takaisin lapseksi.
Muistellakseni vielä hetkisen sitä kuusivuotiasta.
Kuusivuotiasta, joka tervehtii koulumatkalla kaikkia, kuuntelee jazzia ja kun sisältä löytyy hämähäkki tai pienen pieni toukka, ei sitä tietenkään tapeta, vaan se viedään ulos paperin ja lasin avulla.
Jolta minä sain oppia taas yhdellä tavalla sitä avoimuutta ja puhdas sydämisyyttä maailmaa kohtaan.
Ja tässä viime aikoina oonkin miettinyt, että kuinka hienoa on, että ympäriltä löytyy oikeasti ihan todella hyviä tyyppejä.
Sillä kun ympäröit itsesi hyvyydellä ja katsot sen kauneutta,
se tarttuu.
Sitä haluaa myös itse olla yhtä hyvä tyyppi.
Ja mikä olisi parempaa ihmisyydessä kuin olla hyvä tyyppi?
