elämää, jota eläisi jossain muualla
Mun on pitänyt aina käydä ulkomailta hakemassa oppeja omaan elämään. Kuten.
Auringonlaskuja ei tarvitse lähteä katsomaan ulkomaille.
Afterworkeja voi juoda kotonakin.
Puistoon voi mennä hengaamaan, vaikka joka päivä, miksei vaikka villakangastakkiin pukeutuneena.
Jotenkin siellä tavallisessa arjessa sitä ajattelee aina sitä erilaista elämää, mitä eläisi jossakin muualla. Että jossakin muualla olisi suorastaan eri ihminen.
Mutta ei sitä haluamaansa elämää tarvitse lähteä elämään minnekään muualle.
Sitä voi elää joka päivä.
Oon sisäistänyt viime viikkojen aikana, että tämä yhdistettynä viimeisen päälle -identiteettiin, on osa suomalaisuuden ongelmaa.
Että vaikka asuisi pienessä kylässä, täytyisi sen lähipubin artistin olla vähintäänkin maailman luokan tähti, vaivautuakseen poistumaan kotoa, eikä riitä sekään vaan on säänkin vielä oltava puutteeton. Muuten vain todetaan muristen ”että kyllähän minä menisin, jos vain toisin olisi”.
Tai jos vaan sattuu tekemään mieli kahvia tai haluaa nauttia lasillisista ystävän kanssa, täytyy paikan olla jotakuinkin merenrantahuvila, ennen kuin hetkestä voi oikeasti nauttia.
Ja itse asiassa. Meillä suomessa löytyy juuri paljon tällaisia paikkoja!
Huomatessani kun vietän turisti viikonloppua läheisten kanssa Berliinissä, eikä näitä viimeisen päälle paikkoja löydy oikeastaan koskaan sieltä missä olet. On äänekästä tienvierusta, roskalavaa, pusikkoa, graffiteja, ihan vaan pari pöytää nököttämässä epämääräisen näköisen liikkeen ulkopuolella (joka silti on täynnä ihmisiä). On täällä tietysti tosi upeitakin paikkoja (kuten kuvassa), usein ne vain tuntuu olevan aikalailla kiven alla ollessaan lähellä jotakin nähtävyyttä – mikä sekin suomalaista kummastuttaa, koska sehän olisi suoranainen myyntimenestys. Mutta berliiniläinen ei tarvitse joen varsi huvilaa vaan vain retkeilypenkin liikkeen ulkopuolelle kävelykadulle, eikä hän edes valmistaudu hermostuen vaikka kaatosade näyttää yllättävän hetkenä minä hyvänsä.
Hetki kohdataan sitten, kun sen hetki on.
Ja mun mielestä. Osa viimeisen päälle identiteettiä on oman tyytymättömyyden värittämistä ulospäin. Että jos nämä ulkoiset asiat vain olisivat kunnossa, sitten minäkin voisin olla oikeasti tyytyväinen.
Kyse on vain siitä, että alat olla tyytyväinen.
Tyytyväinen siitä, että saat jakaa hetken jonkun kanssa, nähdä elämää ympärilläsi, ihan vaikka vain siitä, että olet olemassa ja juot sen viinin.
Mitä siis jos alkaisikin vaan nauttimaan enemmän elämästä?
Ettei tarvitsekaan mennä jonnekin muualle nauttimaan siitä. Toisi ne afterworkit, puistohengailut ja auringonlaskut sinne omaan arkeen.
Elämän ollessa parhaimmillaan niitä kauniita hetkiä, jotka tuo jokaiseen viikkoon.
Viimeksi:
jos ruoka oliskin vaan polttoainetta
Lue myös: