goodbye old me, for good
Nyt kun oon muuttanut uuteen kämppään ja käyn tavaroitani läpi, mulla on valtava päättäväisyys, etten laita varastoon säilöön mitään pahan päivän varalle.
Että nyt jos koskaan mä meen sinne päätyyn ja sitten siellä katotaan miten käy.
Eihän se tietysti täysin helppoa ole. Yhdeksi kiperimmäksi poistoksi on osoittautunut tää Michael Korsin laukku.
Mä oon itse asiassa pitänyt sitä alle 10 kertaa ja viimeiset pari vuotta se on ollut ihan puhtaasti käyttämättä. Siksi mietinkin: miksi se tuntuu niin ahdistavalta?
Ja mä ymmärsin, että se ahdistus liittyy ehkä siihen haaveminään, joka mulla joskus oli.
Joka edusti sitä mielikuvaa, missä mä asun kaksikerroksisessa lähiökodissa, johon kurvaan maasturilla, pahvimukikahvi toisessa ja puhelin toisessa kädessä.
Kotona odotellen mies, joka ostelee mulle tällaisia laukkuja lahjaksi (tämäkin laukku oli lahja.)
Tiiäthän, se sellainen hyvätuloisen ja hyvinvoivan ihmisen mielikuva.
Ja jotenkin tuosta laukusta luopumalla mä luovun ehkä viimein ja lopullisesti siitä vanhasta minästä.
Ja se on oikeasti ihan hiton pelottavaa!
Sillä se on ihan hiton iso muutos!
Identiteetin muutos.
Siksi se kai kysyykin: ootko nyt ihan varma?
Ettet sittenkin haluaisi palata siihen vanhaan?
Mutta vaikka se on pelottavaa, sille on syynsä, miksi tuo laukku ei koskaan valikoidu mun mukaan.
Mä oon kasvanut siitä yli.
Silloin on rohkeasti mentävä vaan eteenpäin,
vaikka pelottaa.
Niin kuin muutoksessa aina.