olin väsyneempi kuin ymmärsinkään
Ensimmäiset kaksi viikkoa töihin paluun jälkeen oli silkkaa tuskaa ja ajattelin, ettei tästä tuu kyllä yhtään mitään.
Nyt mä oon jollain tavalla sopeutunut kuitenkin rutiineihin ja pystyn edelleen päällisin puolin nauttimaan samalla tavoin elämästä.
Että suurimman osan aikaa se elämä tuntuu ei vaan vähän vaan todella hyvältä.
Ja tänään
tänään mä tunnen iloa siitä, että oon ihan hemmetin väsynyt raato ja nukkunut kaksi yötä tosi huonosti.
Iloinen!!!
Väsymyksestä!!!
Sillä mä tunnen sen.
Että tuo tunne ei turru johonkin massaan, missä susta ei tunnu oikein enää miltään.
Ja kummastelen ihmetellen: ajattelin toki olevani väsynyt, kai sillain jollain tavallisella tavalla mitä kai vähän kaikki, mutta mulla ei ollut mitään hajua kuinka väsynyt.
Jolloin mä haluaisinkin sanoa sulle,
sulle joka et näe, kuule, tunne,
joka yrität sietää huomiseen, että huomenna helpottaa,
joka luulet että joka päivä kuuluu vähän vituttaa,
että on ihan ok nähdä sellaisia pieniä välähdyksiä mielihyvää sen sijaan että se ympäröisi sua valtoimenaan:
pysähdy.
Hyvä ihminen pysähdy.
Sun ei kuulu vain sietää ja jaksaa.
Mikä on se ongelma koko jutussa. Sitä jää vellomaan tuohon ajatukseen, itseään toistavaan pyörään,
kyllä se kohta helpottaa.
Huomiseen vain.
Ja sitten taas huomiseen.
Kunnes on kulunut viikko, kuukausi, vuosi tuota huomista odottaen
jumissa, sumussa.
Mikään ei ole sen arvoista.
Mikään ei ole liian vähäistä.
Etkä sä ole kellekään mitään velkaa.
Paitsi itsellesi.
Sulla on vaan tää yks elämä.
Anna itsellesi siis mahdollisuus nauttia siitä.
