kaipaan sitä ihmistä, joka olen kotona
Sanoinkin silloin, että valitsin Australian siitä syystä, että päätös oli helppo. Täällä olis semi helppo elättää itteään.
Enkä jotenkin ollutkaan valmistautunut yhtään niihin fiiliksiin, mitä täällä herää. Jostain syystä en tuntenut lainkaan yhteenkuuluvuutta, mikä ei mulla käynyt mielessäkään. Ehkä se on vain se Berliinin jättämä jälki. Ja sekin, ettei sitä oikeasti lyhyessä ajassa adaptoidu samoilla tavoin paikalliseen elämäntyyliin jostain hostellista käsin, ajattelen, kun ajan bussilla erään Sydneyn esikaupunkialueen ohi.
Tykkään silti siitä, että tunnen koko ajan, kuinka mun oma suunta vahvistuu. Tiedän, ettei se paikka oo täällä, vaikka ei mun olossa sinällään mitään vikaakaan oo. Ei vaan oo mun paikka. Jotenkin musta tuntuu, että ympäristö huutaa, etten kuulu tänne, enkä tunne oloani itsevarmaksi ja hyväksi omana itsenäni.
Taidan vähän ikävöidä itseäni sellaisena kuin olen kotona. Eurooppalaisuutta, futoneilla istumista, puistohaahuilua, yksin nautittuja viinilasillisia ja toisaalta kolmen ruokalajin illallisia ystävien kanssa, jopa vähän kirpeitä syksyisiä aamuja ja villapaitaan pukeutumista. Jollakin tavalla tällaisen elämän toteuttaminen juuri nyt täällä on ollut hankalampaa, mutta todellisuudessahan kyse on ehkä vain ollut siitä, että mun paikka on ollut hukassa tässä ympäristössä, jota en koe omakseni. Sisälläni velloo outo ristiriitaisuus.
Ajattelin yhtenä päivänä sitä, millainen sattuma edes oli, että päädyin vuosi sitten Berliiniin. Paljon mieluummin olisin mennyt Pariisiin, mutta kun mua ei sinne huolittu, löytyi helpompi vaihtoehto läheltä. Mitä olisin nyt, jos en ois koskaan päätynyt sinne? Mitä jos olisin tullut suoraan Australiaan (mitä ilman covidia olisin tehnyt), olisinko sen sijaan ominut aurinkoisen aussisurffi identiteetin?
Vähän niin kuin uusi kämppäkaverini totesi: kaikki hänen tuntemansa ihmiset, jotka ovat tulleet Australiaan, ovat kokeneet kodikseen ja rakastuneet siihen kaupunkiin, mihin he ensimmäisenä sattuivat saapumaan. Ehkä mun ego vain tarvi uudet raamit ja se otti raamit siitä, mitä sille tarjottiin. Nyt sitten olen ikuisesti henkisesti boheemi Berliiniläinen, eikä musta saa väännettyä elämän iloista ja hiekkaa hiuksissa aussia.
Mutta. Niin kuin aina, kaikki elämässä on mahdollisuus kohdata oppina ja opettajana, niin myös tämäkin. Jos en olis koskaan tullut tänne, en olis koskaan nähnyt tätä puolta, kuullut näitä ajatuksia, oivaltanut näitä oivalluksia. Todennäköisesti tää kaikki ois aina pysynyt mielessäni erilaisena, kultaisena. Sellaisena jospa, kunpa.
Siitä kaikessa onkin kyse. Jos sun mielessä on jokin jospa, kunpa, se on jospa ja kunpa niin kauan aikaa, että asialle tehdään jotakin. Asia sitten ratkeaa siten kuin ratkeaa, rakentaa polkua kohti oikeaa suuntaa. Oikotietä ei ole, vaikka lopputuloksen arvaisikin vähän valmiiksi, on tie sitten ylä- tai alamäkeä.
Ja kun oon 29 vuotta elämässäni tuntenut levottomuutta, oon ihan törkeän onnellinen, jos tää kaikki tarkoittaa viimein sitä, että oon valmis tuntemaan hetken jonkinlaista pysyvyyttä (en siltikään usko, että ihan koko loppu elämäni ajan, mutta jos vähän aikaa etes vain.)
Jollain oudolla tavalla kun musta tuntuu, että tietynlainen tavoitteellisuus on viimeisten viikkojen aikana valahtanut mun elämästä kokonaan pois.
En enää tunnista sellaista tunnetta itsessäni, että jotakin pitäisi tehdä ollakseen jotakin ja kun mulla ei ole sellaista tunnetta, en myöskään pysty enää jahtaamaan sellaisia asioita. Toureja, nähtävyyksiä, näkemistä näkemisen vuoksi. Sellaiset asiat tuntuu juuri nyt täysin merkityksettömiltä enkä enää pysty tekemään elämässäni merkityksettömiä asioita (ja totta puhuen yhä useampi asia tuntuu vain täysin merkityksettömältä.)
Yhä merkityksellisempää tuntuu sen sijaan olevan ihan ne yksinkertaiset päivän rutiinit – ne jotka oon onnistunut jo omaan elämääni kotonani luomaan – sillä yhä merkityksellisempää on vain se, että tunnen iloa olla siinä, missä olen.
Ja silloin kun olen hetkessä, tunnen iloa olla siinä, missä olen.
Mulla ei ookaan juuri nyt mitään hajua, minne täältä seuraavaksi suuntaan, sillä oikein mikään näkeminen ei erityisesti kutsu mua. Mutta päätinkin, että oon vaan rakentamatta tuota suuntaa valmiiksi.
Meen vaan sitten sinne, minne tuntuu, että vois mennä,
mikä lutviutuu ilman sen kummempia ponnisteluja,
ilman sen isompaa suunnitelmaa,
sitten kun sen aika on.
Lue lisää:
elämää, jota eläisi jossain muualla
