aina kaikki opit ei oo mukavia ja sekin pitää oppia hyväksymään
Vuosia sitten näin matkatessani Thaimaassa silloisen poikaystäväni kanssa aurinkoisesti hymyilevän yksinäisen seikkailija naisen.
Voisi sanoa että tuo sillä hetkellä täydensi itsessäni ihanteen siitä, millainen mä haluaisin olla.
Vahvan lempeä ja itsenäinen seikkailijanainen.
Ja kun mä havahduin tuona yksinäisenä seikkailijanaisena maailmaan, joka ei enää tuntunutkaan omalta, hätäännyin.
Tämähän mä oon aina halunnut olla?
Ois hirveen kiva todeta, että hitsit että oli muuten paras reissu elämässäni, mutta en mä oikeen voi. Paras adjektiivi kuvaamaan viimeistä puolta vuotta on sekava. Mun mieli on ollut tyystin sekaisin, sinkoillut sinne tänne, löytämättä tarttuma pintaa mistään.
Ehkä siinäkin oli osasyy siihen alun sekavuuteen, paine siitä, että sun pitää nyt nauttia kun oot tekemässä tätä. Jos et niin nauti, kaikki on ollut epäonnistunutta. Eihän se tietystikään niin mene.
Aina kaikki opit ei vaan oo mukavia ja sekin pitää oppia hyväksymään.
Tai oikeestaan: kaikki opit on mukavia, mutta matka sinne ei välttämättä ole.
Jos taas pelkäät huonoa matkaa, et tule oppimaan mitään, enkä tiedä mitään kurjempaa.
Sä et olis se ihminen, joka olet nyt, jos et olis saanut niitä oppeja, mitä olet saanut. Ja mä oon ihan helkkarin tyytyväinen siihen, mitä oon tänään, minkä matkan kulkenut, millaiseksi kasvanut.
Se tärkein mitä oivalsin tän vapaan aikana on, että tarviin uuden tarkoituksen, uuden projektin, uuden tavoitteen. Ei siten, että lakkaisin matkustamasta kokonaan, vaan se ei vaan oo enää mun elämän merkitys, se juttu, jolla kuljen seuraavaan päivään. Tähän mennessä se, että oon miettinyt mitä kaikkea maailmalla on tarjottavana, on herättänyt mun sisälläni silmissä asti loistavan kipinän. Nyt tuo kipinä on tainnut hiukan hiipua. Se ei ole kadonnut, mutta se ei ravitse mun elämää enää samalla tavalla.
Nyt luulen tietäväni, millaiseen asuntoon, kaupunkiin, millaiseen elämään kuulun. Kun selaan kuvia ennen lähtöä, mä mietin, kuinka paljon ikävöinkään noita kaikkia hetkiä ihan tuolta tavallisesta elämästä. Ne hetket on mulle täydellisiä.
Ja ennen kaikkea: mun seikkailija naisen ihanne kuvan tilalle on viimein tullut uusi kuva.
Uusi kristallinkirkas kuva, jota kohti kuljen.
Uusi tarkoitus.
En aio kylläkään paljastaa sitä vielä (jos koskaan, näet sen sitten ehkä 10 vuoden päästä kun kuva on valmis).
Voi olla ja varmaan onkin, että se matkan aikana muuttuu ja muovautuu, minun muuttuessa ja mukautuessa ja hiukan olosuhteisen pakosta, mutta ainakin mulla on se
uusi suunta.
Kun mä lähdin tälle matkalle, mun ystävä totesi:
”kaikki voi selvitä yllättävässä paikassa. Ehkä joku sanoo jotakin, joku kertoo ammattinsa, ja sitten sinä tiedät”.
Mulla on fiksu ystävä.
