long time no see
Istun ensimmäistä kertaa varmaan kuukauteen yksin kahvilassa. Kattelemassa sitä ihmisvirtaa, puhumassa omalle merkityksettömyydelleni.
Hetken jo luulin, että kasvettiin erilleen.
Viime kuukaudet oon priorisoinut täysin sosiaalisen elämän. Oon mennyt, tullut, tehnyt ja nähnyt, ihan kaaosmaisessa tahdissa. Nyt mä huomaan, että kaipaan hiljentymistä ihan törkeästi, ettei se osa musta ookaan minnekään kadonnut, ollut hiukan tauolla vaan.
Pitkin tätä vuotta mulla on ollut olo, kuin olisin tekemässä eroa jostakin, jota rakastan, mutta josta kuitenkin on tullut vierasta. Se on tuntunut ihan sairaalta pettymykseltä. Sillä
mitä helvettiä mä olisin ilman kirjoittamista?
Sitä, joka määrittää mun identiteettiä ihan hurjan paljon ja jota oon rakastanut yli kaiken.
Joka on tehnyt minusta minut.
Joka on minä.
Mutta
joskushan maailma vaan menee niin. Rakastavaiset kasvaa erilleen, vaikkei tahtoisikaan päästää irti.
Vaikka sattuu.
Nyt tässä istuessani ja kirjoittaessani tiedän kuitenkin varmasti, ettei se minnekään mee, eikä katoa,
ei lähde.
Se tulee olemaan aina osa mua.
Menis kuinka kauan aikaa välissä tahansa, me tavataan, kuin vanhat ystävät.
Ja on ihan ok, vaikka kestäiskin pieni hetki, ennen kuin taas nähdään,
kunhan nähdään.
Palattuani kesän alussa työelämään mä oon miettinyt yhä uudelleen sitä järjettömyyttä, että joku on keksinyt 40 tuntisen työviikon ja että me kaikki vielä ajatellaan, että se on ihan ok. Elämä rakennetussa kaavamaisuudessaan on vaan jotakin niin järjetöntä, etten voi käsittää, en millään ymmärtää, miten se vaan menee niin.
Oottelen kolmannella varasijalla kouluun, mutta tiedostan jo, etten tule pääsemään sisälle. Ensikertalaiskiintiön vuoksi mun mahdollinen kiintiö on 6 paikkaa, joten on hyvin epätodennäköistä, että kolme noista luovuttaisi paikkansa pois. Ylpeä itsestäni olen silti, sillä pisteitä sain yli pääsyrajan, eikä mulla ollut alun alkaenkaan mitään hajua, mitä odottaa.
Ja vaikkei mulla ookkaan valmiina plän b:tä, mulla ei silti oo stressiä tulevaisuudesta.
Sillä mun mielestä asiat menee niinkuin kuuluukin, enkä mä voi pakottaa elämää muottiin, en menemään siten kuin mä itse tahdon, kun tahdon.
Annan hetken ajan vain mennä ja olla, mietin tulevaa uudestaan sitten vähän myöhemmin.
Niin.
Sellasta.
Näin long time.
Hittolainen etten ees tajunnut kuin kova ikävä mua sulla oli.
Kun meillä vaan ois enemmän aikaa.
