viimeaikoina opittua
Palautuminen ei ole pelkkää lepoa. Palautuminen on myös aktiivista palautumista.
Ajattelen, istuessani illalla kello kymmenen tienoilla puistossa.
Ihan sama kuinka paljon saan unta, jos mun sielua ei ravita, ei unikaan tee kylläiseksi. Vaikka asiat olis paperilla täydellisesti kohdillaan, mutta merkityksellisyys puuttuu, sydän huutaa. Siinä yksi liian vähän nukuttu tuntikaan ei tunnu missään, onkin enää vain väliä, miten tuon tunnin käyttää.
Yhä uudelleen palaan siihen, että mulle merkityksellisintä on elämä läsnäollen siinä mitä teen, tehden mahdollisimman vähän itseäni vastaan. Siksi istun juuri tässä puistossa juuri kello kymmenen, vaikka yleensä ottaen se on aiemmin tarkoittanut jo futoneille asettumista. Koska uni. Koska uni = palautuminen. Ei se yhtälö ihan niinkään taida aina mennä, ymmärrän nyt. Ymmärrän nyt paremmin merkityksellisyyden tunteen merkityksen.
Enkä tänä kesänä muistanut.
En muistanut,
vaikka tiesinkin,
että mitä kiireisempää mulla on, sitä merkityksettömämmäksi itseni lopulta tunnen.
Mitä kiireisempää mulla on, sitä vähemmän mulla on aikaa nauttia hetkestä, aamukahvista torilla tai auringonlaskusta merenrannalla. Niistä jutuista, jotka tekee musta oikeasti onnellisen.
Mä tiedän tämän, ja silti aina aika ajoin herään surullisena todellisuuteen, että kaikki meni jo, enkä ehtinyt mukaan. Mutta ei siinä mitään. Taas voi vain vienosti hymyillen hymähtää elämän tasapainoilulle omassa uomassaan, jossa elämä itsessään aaltoilee erilaisten ajanjaksojen ympärillä. Toivottujen ja vähemmän toivottujen. Kirkkaiden ja sumeiden. Jossa välillä pitää myös viilettää, jotta voi taas pysähtyä. Aina uudelleen, aloittaen alusta.
Ja voi pojat että tänä kesänä viiletin. Menin ja tein ja koin, mutten tuntenut silti sen enempää. Oikeastaan mitään. Ainakin vähemmän. Kun vain tekee, ei jää aika tuntemiselle. Kaipaan tuntemista.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mun lähellä on ollut toinen ihminen. Ei silleen pysyvästi, mutta väliaikaisesti. Se että siinä itsessään on kuitenkin ollut joku, on saanut mut oivaltamaan jotain ihan uutta, ollessani ihan uutta.
Kuinka karua se onkaan, toinen ihminen ei tule koskaan tuomaan mulle sen tason onnellisuutta, mihin pääsen istuessani yksin jossain niistä mulle rakkaista paikoista ja hetkistä.
Tuo onnellisuus kun on niin erilaista, eikä kukaan toinen voi antaa itsessään sellaista samanlaista, erilaista vain, muttei tuota tunnetta korvaa se erilainen, ei ole edes samalla viivalla, ollessaan niin erilainen.
Luulen. Ehkä tilanne olisi eri, jos termin edessä ei olis sitä kesä sanaa. Usko en tosin.
Toteamus saa olon tuntumaan itse asiassa aika yksinäiseltä.
Ettei kukaan toinen koskaan.
Ei edes samalla viivalla.
Joskus kymmenen vuotta sitten kun mä vielä luulin, että vain toinen ihminen vois tehdä musta kokonaisen. Että se olis se ainut palanen joka puuttuu, joka mun pitää löytää, ja kaikki olis hyvin.
Sitten mä tietäisin, mitä onnellisuus on.
On ristiriitainen fiilis kaivata rakkautta, mutta samalla epäillä, voiko joku toinen saada enää niin merkittävää asemaa elämässäni. Kuin uskoisi satuun, joka ei todellisuudessa ole tottakaan, mutta jonka haluaisi olevan. Että olis se kaiken muuttava palanen, joka korjaisi kaiken, kantaisi kaiken, olisi kaikki, elämää suurempaa. Ironista, ettei mikään sitä vähempi silti enää riitä, vain elämää suurempi.
Haahuilin ensimmäistä kertaa sateessa miettien, miksi sade on saanut roolin pahiksena. Toisin kuin aamun ja illan hetken tuntee vain aamuna ja iltana, sateen ja sen rauhan ja hetkellisyyden voi tuntea koska tahansa. Se on osa romanttisten elokuvien loppukohtausta.
Joten vaikka sataa, aina ja erityisesti välillä juuri silloin on hyvä aika haahuilla. Keskellä hiljaisuuden rikkovaa rapinaa sateenvarjoa vasten.
Kadoten ehkä välillä kahvilaan tai kasvitieteelliseen puutarhaan.
Kuin eläisi itse romanttista elokuvaa.
Yhtä usein mulla tosin tekee mieli vain laskea varjo alas
ja kääntää kasvot kohti taivasta.
