siltä miltä minimalismi esimerkiksi näyttää
Asuntoni ei jätä kellekään epäselväksi, että olen minimalisti.
Futonit lattian nurkassa, kaikenlaisten pöytien asemaa toimittavat sohvapöydät, muutama kasvi ja lattiatyyny. Siitä on tämä koti tehty.
Ei verhoja, ei erillistä ruokapöytää, teeveetä, sohvaa, sänkyä, lipastoa, nojatuolia tai hyllyä. Ei mikroa, ei imuria, vain kiinteänä mukana tullut astianpesukone, joka ei ole käytössä.
Koska en tarvitse niitä.
Moni kuullessaan sanan minimalismi ajattelee varmasti valkoista ja pelkistettyä kotia. Se on kuitenkin hyvin pintapuolinen kuva elämäntavasta, jossa on löydetty yksinkertaisten asioiden nautinto. Silloin tavaroidenkin vähennys jää elämäntavan sivutuotteeksi, jonka lopputuloksena on löydetty oma tapa olla. Myös se ihan oma tapa olla minimalisti, sekin kun on aina kantajansa näköinen, ei sormella osoitettu.
Minimalismi ei siis oo mikään musta irrallinen kokonaisuus, jonka voi laittaa laatikkoon.
Johonkin boksiin jossa sanotaan ei verhoja ei imuria ei sitä ja tätä.
Se on ajatus,
se on minä.
Se on minä joka muodostui sen pohjalta, että aloin vähentämään tavaraa, sen johdosta, että ymmärsin ettei se tuo mulle onnea.
Miksi täyttäisin ainutkertaisen elämäni sillä, jolla ei ole arvoa, eikä se tuo onnea, sen kustannuksella, joka tuo?
Ja mikä sitä itse asiassa tuo?
Mun rituaalini tunteakseni onnellisuutta päivänä minä hyvänsä on nelivaiheinen:
1 kassi ja kassiin läppäri, kirja ja kuulokkeet
2 jokin paikka, yleensä kodin viereinen puisto, kahvila, merenranta tai viinibaari
3 ihmisten tai luonnon katselua (ja hetken herättämistä), ehkä kahvia – tai sitä viiniä
4 jatkan pelkästään kohtaa kolme tai kaivan jonkin asian kassista esiin – alan kirjoittaa, lukea tai kuunnella.
Sama kaava toistuu, aina. Minä yksin, osana ihmisiä. Hetkessä.
Ja mitä enemmän läsnäoloa elämääni löydän sen kaikissa eri muodoissa, sitä enemmän löydän siihen myös onnea. Oli läsnäolo sitten laahustelua puistossa tai tuntemattoman kohtaamista. Tietysti erityisesti läheisten kohtaamista. Sen rituaaleihin kuuluu yleensä hyvä ruoka ja juoma, mieluiten itse tehden tai ravintolassa kolmen ruokalajin muodossa. Että istutaan alas ja otetaan pullo viiniä. Se hetki.
Jos pitäisi mainita yksi tärkein asia, mikä mun mielestä vaikuttaa hyvään elämään, on tunne siitä, etten enää elä itseäni vastaan.
Olen löytänyt oman tapani elää, olla, liikkua, toteuttaa luovuutta ja tarkoitustani, oppia ja kasvaa. Sopusoinnussa, ilman pakkoa ja hampaiden kiristelyä. Myös toteuttaen haaveita. Jos haaveet jättää toteuttamatta, hampaita kiristelee varmasti. Haaveiden sivuuttaminen on itsensä sivuuttamista. Oman kasvunsa sivuuttamista. Silloin ei riitä, että hyvän olon rutiinitkaan on hiottu huippuunsa. Sitä mieltä olen. Jos jostain pitäisi muutos aloittaa, aloittaisin siitä, unelmasta. Sen jälkeen pysähtyen kuuntelemaan. Se on se, mistä voit oppia itsestäsi eniten.
Tärkein yksittäinen arvo elämässäni taitaa olla vapaus. Vapaus tukee, lieko ollen jopa elinehto, läsnäololle. Lopulta kaikelle, itsensä toteuttamisellekin. Vapaus on juurikin sitä, ettei tee itseään vastaan. Se on sopusointua, että teot ja ajatukset kohtaavat. Ei vain, että sanoisi, että vapaus on tärkeintä, olematta kuitenkaan vapaa, vaan myös elää sen periaatteiden mukaan. Kuin sanoisi perhettään tärkeimmäksi, mutta tekisi silti 60 tuntista työviikkoa.
Vapaus ei ole vain vapautta ylimääräisestä työstä (josta siis en ole täysin vapaa muuta kuin ottamalla välillä virkavapauksia ja osa-aikaisuuksia), vaan myöskin vapautta sitovista, hoidettavista ja aikaakuluttavista asioista sekä negatiivisista ja vangitsevista ajatuksista.
Jolloin vaikka mulla oliskin paljon paljon, lottovoiton verran, enemmän rahaa, en elisi siltikään toisin, enkä ostaisi isoa taloa kaikilla niillä asioilla, joista olen luopunut. Kyseessä kun ei ole vain kertaostos vaan jokapäiväinen sitoumus, mihin minä en haluaisi vapaa-aikaani käyttää. Mitä enemmän mulla on omaa aikaa, sitä enemmän olen vapaa päättämään, miten juuri sen hetken haluan elää. Sitä taas ei ole elämässä liiaksi. Aikaa.
Siihen ajatukseen kai moni onkin jäänyt jumiin. Että kun vain olisi enemmän rahaa, jotta olisi enemmän aikaa, vaikka aikaa on mahdollista löytää myös vähemmästä. Erona on se, että tuon ajan voi ottaa käyttöön heti. Kauniita ja kimmeltäviä asioita siihen rinnalle ei tietystikään saa. Silloin on vain tehtävä valinta, kumpi on tärkeämpää.
Sellaisia valintoja minä olen tehnyt elämässäni useita. Sen pohjalta olen löytänyt syvimmän ja paljaimman olemukseni, luovuttuani kaikesta turhasta sen ympärillä.
Turhasta, joka usein rakentuu nopeaan mielihyvään, joka sivuuttaa elämän syvimpiä rakenteita. Kiva ei oo aina kivaa, sen olen oppinut. Silloin kivoistakin asioista on välillä pakko luopua, paremman tieltä, vain huomatakseen, että sitä mitä luulee ehdottomasti tarvitsevansa, ei tarvitsekaan ollenkaan, vaan se tekee elämästä kurjaa. Yksi tällainen kliseinen esimerkki elämästäni on televisio (enkä siis väitä, että se olisi vastaus kaikille, vaan se oli yksi vastaus minulle.)
Ja kaiken sellaisen itselleni merkityksettömän, turhan, alta löysin lopulta
minut.
Voisikin jopa ajatella, että minimalismi on ollut mulle ennen kaikkea työkalu kaaosmaisen mielen hallintaan. Mielen, joka on ollut sumea ja levällään, ilman identiteettiä. Jälkeenpäin katsoen uskonkin juuri identiteetin ja sen puutteen olevan avainasemassa. Se mikä oli elämisen automaatio, ei ollut minä. En vain ensin tajunnut toisenlaista vaihtoehtoa, kun sitä ensimmäistä huudetaan niin kovaan ääneen, ettei omaakaan ääntä enää kuule.
Nyt mulla on vahva itsetuntemus siitä, kuka olen, mitä arvostan, mikä saa mut voimaan hyvin ja mitä elämältä haluan. Maailmasta on tullut selkeä ja kristallin kirkas, jonka näen ja tunnen ja haistan ja maistan. Näen ja tunnen myös itseni. Sitä rakastan kaikkein eniten.
Että tunnen eläväni.
Että tunnen olevani.
Että tunnen.
Että olen.
Että elän.
Lue lisää:
eläen lattialta käsin – miten tähän on päädytty?
Mitä Epikuros opetti kohtuullisuudesta jo ennen ajanlaskun alkua?
