tänään en muuttaisi mitään
Jos se ei olekaan itse työ, vaan merkityksettömyyden tunne?
Mietin, kun vertaan itseäni viisi vuotta sitten tähän päivään. Elämään uupumista, nyt elämän löytämistä. Mikä on muuttunut? Itse työ kun se ei ole.
On helppoa sanoa, että työ on kurjaa ja raskasta eikä jaksa, katsomatta sen taakse.
Osoittaen sormella ensimmäistä, kysymättä miksi.
Miksi?
Viisi vuotta sitten elämäni rakentui merkityksettömien asioiden ympärille. Tein työtä, joka ei tarjonnut mulle kaipaamaani identiteettiä eikä se ravinnut mun sydäntä. Eivät sitä ravinneet kyllä työtä ympäröivätkään asiat. Kaikki ne olin itse elämääni valinnut, vaikka samalla tuntuu, etten kuitenkaan ollut. Se oli joku muu, tuntuisi oikeammalta sanoa.
Tarkoituksettomuus sai jahtaamaan huomista, enempää ja parempaa. Siellähän se vastaus ongelmiin olisi, huomisessa?
Huominen kuitenkin kielsi itseltäni kasvun. Sen, missä kaikki pitäisi muuttaa, mutta mikään ei kuitenkaan muutu. Jotta kaikki voi muuttua, oli luovutettava. Luovutin tietysti vasta, kun oli pakko. Pakko oli, kun en jaksanut enää. En jaksanut enää tuntea itseäni päivästä toiseen merkityksettömäksi, että elämä lipuu läpi sormien.
Tässä ajassa on helppoa, että ihan huomaamatta elämä rakentuu merkityksettömien asioiden ympärille, koskaan pysähtymättä. Se tuntuu samalta, kuin olisi valinnut elämänsä pakosta, ei halusta. Eläen mielessään sitä haluamaansa elämää, todellisuudessa tuntien käsiensä ympärillä kahleet. Samalla katsoen somesta niitä, jotka ovat päässeet pakoon. Se johtaa yhä suurempaan ristiriitaan, yhä enemmän huomiseen.
Jokainen haluaa tuntea olevansa erityinen. Jokainen myös on sellainen, kun tutkii. Tästä olen varma. Se on se oma tapa olla olemassa, mikä jokaisen on vain itsensä kanssa keskusteltava läpi. Pysähtymällä, kysymällä ja kuuntelemalla.
Yhä vakuuttuneempi olenkin siitä, että olennaisessa osassa hyvässä elämässä on itsensä tunteminen merkitykselliseksi, tuntemus toteuttavansa omaa tarkoitustaan ja että elää arvojensa mukaista elämää. Toisin sanoen se, mikä elämässäni on muuttunut on se, että mulla on nyt vahva identiteetti, joka tuntu omalta, toteuttaen itseäni muilla tavoilla, kuin vain työllä, kasvaen kohti unelmiani. Elän halusta, en pakosta.
Mikä sen sijaan elämässäni ei ole muuttunut, on itse työ. Jossain vaiheessa olin täysin varma, että aion sen vaihtaa, nyt en enää yhtä varma, vaikka luulen kyllä, että jossain vaiheessa opiskelen jotain uutta ihan oppimisen ilosta. Juuri tällä hetkellä se palvelee kuitenkin tarpeitani paremmin kuin hyvin.
Kävin juttelemassa esimiehelleni siitä, kuinka mulle syy jäädä töihin on se, että pystyn niin hyvin itse vaikuttamaan työssä viettämääni aikaan. Viimeisenä kahtena vuonna olen ollut yhteensä vain vuoden töissä ja pitänyt lopun ajan virkavapaata. Nyt syksyllä ja keväällä teen lyhennettyä työviikkoa. Vuorotöissä tuo tarkoittaa esimerkiksi kolmea työpäivää ja jo sen jälkeen kahden päivän vapaita tai vastaavasti välillä vaikkapa viittä työpäivää ja sitten pitempää vapaajaksoa. Lopputulos on kuitenkin se, että mulle jää hyvin töiden ulkopuolista aikaa toteuttaa ja kehittää itseäni – ja tuntea siis merkityksellisyyttä. Kyse on asioiden tasapainosta, kuten sanoin pomollekin. Juuri nyt tuntuu, että tasapaino on aika täydellisesti kohdillaan.
Sen vuoksi mussa lakkasi kiire uuden oppimiseen. Ymmärsin, ettei taida olla olemassa sellaista työtä, jota haluaisin tehdä 100% työaikaa ympäri vuoden. Tiedostan myös, kuinka ainutlaatuista on, että pystyn näin hyvin vaikuttamaan siihen, kuinka paljon aikaani töissä vietän.
Mun työ kylläkin saa mut tuntemaan myös hetkiä merkityksellisyydestä. Sairaalassa työskentely muistuttaa joka päivä olemaan ottamatta omaa terveyttä ja elämän jatkumoa itsestäänselvyytenä.
Mietin pariviikkoa takaperin niinkin yksinkertaista asiaa, kuin että pyytäisinkö palkatonta viikkoa lomaviikon yhteyteen tammikuussa. Eihän mulla ole edes mitään suunnitelmaa, aprikoin ja aloin jo kiristelemään kukkaron nyörejä. Samassa seuraavaksi hetkekseni muodostui kohtaaminen syöpäsairaan naisen kanssa. Ei tarvinnut miettiä kauempaa. Minäkin voin olla joku päivä, huomenna tai ensi vuonna tuo ihminen. Miten haluan, että olen elämäni siihen mennessä elänyt?
Kun tuota työtä kuitenkin ajautuu tekemään liukuhihnalta, elämän muiden osa-alueiden kärsiessä, sitä lakkaa näkemästä ja arvostamasta. Kun mulla on energiaa olla läsnä myös potilaalle, se antaa meille molemmille hurjan paljon enemmän. Silloin tällöin tähtihetkiksi muodostuu upeat ihmiskohtaamiset, jossa kaksi ihmistä kohtaa toisensa avoimesti, ei vain potilaana ja hoitajana. Vasta tähtikartastooni varastoitui hetki, kun aiemmin tapaamani vanhus tuuletti avoimen iloisesti nähdessään minut uudestaan.
Win-win-win-win-win. Vielä kun tällainen asia saataisiin yhteiskunnan tasolla kaikille mahdollisuudeksi.
Vaikka olen vasta kolmisenkymmentä, huomaan tässä jo sukupolvieron. Kun mä juttelen parikymppisille, huomaan, että työhön uskalletaan suhtautua jo leppoisammin. Työ on vain työtä ja jos se ei miellytä, jäädään vaikka tyhjän päälle. Elämä uomiutuu kyllä.
Minä olen vielä juurikin siinä murrossukupolvessa, jossa edelleen näkyy vakityön tärkeyden ultimaattinen vaikutus. Silloin on vaikeaa ajatella 100% työajan toteutumista 365 päivän ulkopuolelle. Se on mörkö.
Varovasti kun valaisee, sitä kuitenkin näkee, ettei mörköä taida ollakaan mailla eikä halmeilla.
