tietämättä, jotta voi taas tietää
Eräänä torstaina mun ystävä tulkitsi mulle tarot kortteja. Yhden kortin hän ehdotti tarkoittavan esimerkiksi mielen vankina olemista.
”Totta, mutta ajattelen päässeeni siitä yli”, hymähdän ja katson keittiön ikkunasta kaukaisuuteen.
Olen varma asiasta. Sitten taas epäröin ja aprikoin, viimeistään illalla ymmärrän etten todellakaan ole vaan haluaisin vain olla. Mieli on edelleen paitsi mun yksi parhaista puolista, myös mun pahin vihollinen. Se haluaa hallita. Mua. Kaikkea ja kaikkeutta. Erityisen ankara se on anteeksiantamattomuudellaan. Sen ruoskassa on piikkejä, teräviä, sellaisia, joilla veri valuu selkää pitkin ja luut näkyvät.
Kun sitä uskaltaisi antautua elämän pehmoiseen syleilyyn, luottaa, että se kantaa. Hypätä sieltä kädet rakoilla melomisesta virran vietäväksi.
Välillä hyppäänkin, kunnes taas kapuan kanoottiin hätääntyneenä takaisin.
Hypätäkseni uudestaan.
Mutta aina hyppään uudestaan.
Tulkitsin tarot korttia ensi alkuun siten, että olen voittanut pelon. Mutta ei se ole vain suuria pelkoja, lähtemistä ja jäämistä, vaan pelko on helposti läsnä joka päivä. Uskallanko kysyä, tehdä, sanoa tai kannattaako edes, pitäisikö muuttaa suunnitelmaa, mutta ei ainakaan olla ilman sitä. Se on uskottelua itselleen, ettei asiat suju puuttumatta niihin ja niiden kulkuun. Miksi sitä on aina niin vahvasti ajatus ja visio, miten asioiden pitäisi mennä, miksi ei vain anna niiden mennä? Se on juurikin sitä hallintaa, hallinnan mestariteos, ettei vain tulisi virhettä. Minä kai en muuta pelkääkään, kuin virheitä ja epätäydellisyyttä, siksi jään mieleni vankilaan asumaan.
Irti päästämisen taito on taito, jota harjoittelen varmasti koko ikäni. Ne hetket, jolloin sitä koen, houkuttavat kuitenkin aina takaisin. Ja aina palaan. Ehkä joskus lopullisesti? Sitten kun oppi on taottu päähän tarpeeksi monta kertaa?
Ehkä juuri nyt?
Oon ollut niin täydellisessä tasapainossa kaiken ja kaikkeuden suhteen jo pitkään, että pelkään menettäväni sen. Vilkuilen jo kanoottia hiukan hermostuneena ja käteni hapuilee sen reunoja, ettei turvasatamani vain pääse livahtamaan kauemmaksi. Tarraaminen on se hätärengas, johon on mukavaa nojata, kun tietämättömyys alkaa liikaa pelottaa, vaikka tietämättömyys onkin juuri se, jossa on voimaa. Katson itseäni silti lempeästi, sillä tiedän, että kaikki kestää aina aikansa, ja todennäköisesti seuraavaksi odottaa taas hetki, jolloin vene vähän keikahtaa ja pitää hakea tasapainoaan.
Vai olisiko kaikki tällä kertaa kuitenkin erillä lailla ja virta olisikin vain suojaisaa, luottaisin vaan, antaisin kanootin mennä menojaan? Mene ja tiedä. Tällaista huumaavaa tasapainoa en ole ehkä koskaan tuntenut ja se tuntuu järjettömän hyvälle, loppumattomalle viinille. Olen humaltunut elämästä.
Asiat vaan menee niin kuin kuuluukin, ilman että sörkin sitä sormellani millään tavalla. Asiat myös menee niin kuin kuuluukin, ilman että piiskaan selkäni vereslihalle minuuttani pilkaten.
Se ei tarkoita sitä, ettei mitään itse pitäisi yrittää, vaan ettei aina pidä yrittää hampaat irvessä. Voi koittaa, mutta tajuta myös, milloin ei ole jonkin aika ja milloin kuuluu päästää irti. Oikeita asioita tulee eteen silti. Aina edes se, mitä ihan maailman eniten haluaa, ei ole se sellainen, vaikka juuri silloin luulisi. Jos taas uskaltaa olla luulematta, vihastumatta ja pettymättä, kun asiat ei mene niin kuin halusi, saa tilalle jotain parempaa, juuri sitä mitä tarvitsee, vaikkei ehkä tiennyt haluavankaan. Millä ilveellä sitä itse edes voisi tietää, mitä oikeasti tarvitsee? Elämän ollessa mestari, itse ollen vain sen nöyrä oppipoika. On muistettava nöyryys.
Hetkeä voi löytää siten, että sille tekee tilaa hallinnalla. Kun taas luovuttaa hallinnasta, löytää hetken. Jos luovuttaa hallinnasta ainiaaksi, on läsnä, koko ajan. Elämä ei livu ohi, elämä on tässä, siitä ei tarvitse yrittää tarrata kiinni kynsin. Se pysyy siinä kyllä, kun vain on. Hyvänä ja kauniina, vaikkei sörkkisikään.
Juuri oikeanlaisena.
Ja juuri nyt
se on täysin oikeanlaista, enkä muuttaisi, en parantaisi
mitään.
Syksy saa mut tasapainoon. Aina. Kaikki vuodenajat on tarpeellisia ja rakkaita, mutta syksyssä on jotain erityistä taikaa. Erityistä rakkautta.
Ilmassa leijuu romantiikkaa, minne haluat katsoakin. Pimeyttä, kynttilöitä, auringonlaskuja, villapaitoja, sateenvarjoja, pisaroita kahvilasta käsin katseltuna, tuulessa lentäviä lehtiä, väriäkin. Lämpimän punaista ja keltaista ja vihreää.
Hiljaisuutta.
Elämään tulee automaationa hetkellisyys, luonnonkin hidastaessa tahtia. Se maadoittaa.
Aika on pysähtynyt.
Ajattelen, että syksy on minä, siksi siinä on niin hyvä olla.
Tulen aina kotiin.
Ja nyt tässä virrassa loikoillessa musta tuntuu, että tiedän taas kaiken.
Tähän haluan jäädä.
Lipumaan kuuntelemaan olemaan.
Hengittämään.
Katsellen vaihtuvaa maisemaa, ohitse lipuvia tähtiä, kuuta ja aurinkoa.
Sen loisteessa mietin: onko se kesä, joka saa mut aina niin tolaltaan?
Miksi se on aina kesä?
Onko se syy siinä, että maailman limbo juuri silloin kiihtyy ja kiihdyttäessään kiihdyttää kaikki muutkin mukaansa?
Kesällä olen aina muka tietävä, vaikken tiedä mitään.
Mutta tietystikään, kuten sanottua,
ei aina tarvitse tietääkään.
Välillä pitää olla myös tietämättä, jotta voi taas tietää.
Jotta voisi etsiä tiedon.
Vain etsimällä voi ymmärtää.
