hänelle, joka pelkää muutosta
Kasvu sijaitsee epävarmuudessa.
Se on siellä, uudella alustalla, josta et tiedä mitään, jonka tunteen kuitenkin siedät, vaikkei se tunnukaan yhtä hyvältä kuin tuttuuden tuoma turvallisuus ja siten turvallisuuden tuoma mielihyvä. Tuostakin epävarmuudesta tulee kuitenkin joskus tuttua. Tuttua, tuoden mukanaan myös kasvun ja siksi uuden ulottuvuuden.
Kun olet tuollaisen epävarmuuden äärellä, tilanteesta ei tule koskaan niin varmaa että epävarmuus katoaisi, ennen kuin tutustut epävarmaan. Odotat sä vuoden tai kymmenen vuotta, mietit sitä päivittäin tai vain hetkittäin. On tehtävä, mikä pelottaa, pelosta huolimatta. Puhun sydämestä, joka on oppinut pelkäämään elämää ihan sairaalloisen paljon ja jolle tuollaiselle epävarmalle alustalle astuminen on ollut elämää suurempi ponnistelu. Heittämättä elämäni paras ponnistelu silti. Ennen kaikkea siksi, että se on ollut polku itseni äärelle.
Olen opetellut sietämään muutoksen mukanaan tuomaa pelkoa, sillä ymmärrän, ettei muuta vaihtoehtoa elämässä ole. Muutokset kuuluu elämään. Silloin asioista, jotka ei enää palvele itseä, on päästettävä irti ja vastaavasti tavoiteltava asioita, jotka palvelee itseään paremmin. Elämän luonne ei ole pysyvä. Kasvu ja kehitys on osa ihmisyyttä – ja ne elää muutoksessa, siis epävarmuudessa.
Pelkoa ei voi perustella järjellä, vaikka kuinka yrittäisi. Pelko on tunne (joka ei ole totta, vaan sillä hetkellä mielesi tuote), eikä tunne kuuntele järkeä. Silloin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hiljentää järki ja hypätä silmät kiinni tietämättä varmasti, mitä alhaalla odottaa. Se on uskoa. Uskoa, että laskeutuu jaloilleen, oli pilvien alla sellaista kun luuli tai ei. Lopulta ihminen sopeutuu. Niihinkin valintoihin, joiden lopputulos ei ollutkaan odotetunlainen.
Muutosahdistus on tunne isojen muutosten pyörteissä, eikä sitä voi välttää, vaikka muutos olisi sellainen, mitä itse on halunnut ja valinnut. Tätä järjenvastaisuutta ihmettelen yhä uudelleen. Kaiken sen tunnemyrskyn jälkeen noista muutoksista on kuitenkin tullut parhaimpia asioita elämässäni, siksi, että ne on opettanut mulle kaikista eniten. Eniten sisintä ravistelevat muutokset eivät tule helpolla, eikä niiden kuulukaan tulla. Se on kuin testi, joka pitää läpäistä, jonka lopputuloksena odottaa palkinto. Osalle testi on helpompi, sitten on taas meikäläisiä. Meikäläiset kärsii analyysihalvauksesta, joka siis on äärimmäistä pelkoa tehdä virhe tai väärä päätös.
On hyvä neuvo, että joskus ajan täytyy antaa tehdä tehtävänsä. Aina ei kuitenkaan ole kyse siitä. Kun annat ajan tehdä tehtävänsä, mutta kun aika on kulunut, pystytkö siltikään tekemään tehtävän? Silloin on tunnistettava ero harkitsevuuden ja jumissa olemisen välillä, sillä mitä kauemmin asiaa harkitsee, sitä syvemmälle halvauksen aallokoihin ajautuu. Jos ajautuu liian kauaksi, ei maata enää näe, eikä räpiköidenkään löydä takaisin. Olet eksynyt ulapalle, ympärillä näkyy vain vettä silmän kantamattomiin, eikä airojakaan enää ole.
Silloin huomaat ajan vierineen ja eläväsi edelleen saman ongelman äärellä, samassa pisteessä, samassa kohtaa tarinaa. Ehket kohtaa mahdollista virhettä, mitä muutos voisi tuoda mukanaan, etkä siten sen aiheuttamaa kärsimystä, mutta sen sijaan elät koko elämäsi kärsimys matkakumppaninasi, ettet muuttunut koskaan.
Kun aloin etenemään tatuointi haaveeni kanssa, vietin lukemattomia kertoja peilin edessä mittoillen ja kuvitellen, milloin mielikuvitukseni tai tulosteiden avulla, milloin kajaalilla piirtäen tai itselleni kirjallisesti perustellen, miksi juuri mun kannattaa ottaa juuri tuo tatuointi. Kerran kesken mietteitteni havahduin vilkaisemaan eteisessäni olevaa valokuvaseinää. Se sai mut kysymään itseltäni sen oleellisimman kysymyksen:
millainen ihminen mä haluan olla, tän ainokaisen elämäni ajan?
Maailman epävarmimpana ihmisenä mä haluan olla rohkea.
En tule varmasti koskaan kohtaamaan muutosta silleen jeejee asenteella. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että mitä kovempi tunnekuohu, sitä tärkeämmän asian äärellä ollaan. Sitä kovempi on myös pelko, mutta sitä parempi on myös lopputulos. Kaikki hysteriaa lähentelevät tilanteet ovat olleet parhaimpia asioita elämässäni. Siksi kuljen niitä kohti, edelleen, vaikka pelottaa, edelleen. Mutta tiedätkös. Kyllä siitä oikeasti tulee joka kerta vähän helpompaa. Vaikka vain vähän.
Rohkeutta, just sulle.
Elämä ei oikeesti oo niin pelottavaa ja vakavaa.
Elämä on upea, täynnä mahdollisuuksia.
