ihmisenä olemisen tietämättömyyden tuska
Selasin yhtenä päivänä kuvia Berliinistä ja mietin, kuinka nopeasti ihminen unohtaa. Joudun kaivelemaan. Sitä tunnetta, miltä tuntui keittää aamulla kello kuusi mutteripannukahvia valtavan vehreän puutarhan ja hiljaisuuden ympäröimänä, kävellä läpi omakotialueen, asioida minikassojen kaupoissa kuin muut saksalaiset ainakin, puhumattakaan metromatkoista läpi miljoona kaupungin graffitien, ohi oman elämänsä taiteilijoiden, kielikouluun tai Kreuzbergiin, johonkin niistä tupakoinnin savuttamista pikku pubeista. Luen tekstejä tuolta ajalta. Suljen silmät. Löydän ja tunnen sen rakkauden. Haluaisin ottaa, pitää siitä kiinni. Niin teen, hetken verran. Hymyilen. Olen taas se tyttö.
Pitkään sumussa elämisen jälkeen, aikana, jona musta tuntuu etten tuntenut tunteita, siirryin nopeasti voimakkaan mielihyvän maailmaan. Tiesin mitä onni tarkoittaa, ensimmäisen kerran elämässäni. Luulin kai hetken naiivisti, että se olisi normaali olotila. Mutta seuraavan vuoden itäisen maapallomatkan teema olikin negatiivisiin tunnetiloihin tutustumisessa. Vain löytäen itseni kolmantena vuonna ihmisyydestä: siitä, että elämä on erilaisten tunteiden kirjoa. Joka päivä.
Nyt ajatellen se on oikeastaan aika hemmetin raskasta. Että erilaiset tunteet vaihtelevat päivänkin aikana ja pitäisi osata valita oikea reagointi tapa niihin. Tai ettei tarvis reagoida ja antais vaan olla.
Ainoa mistä löydän lohtua on hetki. Hetkessä löydän sen onnellisuuden, sen kestävän hyvän olon, joka ei horju, jossa vain on, ilman tunnetilan painamaa verhoa. Sen ulkopuolinen elämä riistää sydäntä. Kaikki on liikaa, liikaa ajatuksia ratkottavaksi ja tunteita käsiteltäväksi. Mitä tämä tarkoittaa? Miksi tunnen näin? Miten palaan takaisin hyvään oloon?
Oppi mitä jatkuvasti harjoitan ja missä jatkuvasti epäonnistun on irtipäästämisen taito. Että kohtaisin asiat lempeällä tyyneydellä ja antaisin niiden tulla luokseni sellaisina kuin ne tulevat. Kerta toisensa jälkeen koitan hallita elämää, enkä ymmärrä, ettei elämää voi hallita. Turhauttaa. Suututtaa. Miksi en ymmärrä? Katselen puheensorinan täyttämää kahvilaa. Olen liimaantunut seinään, kärpäseksi kattoon ja katselen kaikkeutta. Jälleen ihmisenä olemisen turhuutta, meitä kaikkia täällä toteuttamassa ihmisyyden turhuutta, jotakin olemisen harhaa, todentamassa itseään. Miksi en jo ymmärrä?
Kestävin onni elää läsnäolossa, sen tiedän. Miksi sitten etsin sitä koko ajan kaikkealta muualta? Tätä yritän muistuttaa mielelleni kun murehdin menneitä tai stressaan tulevaisuudesta tai hetkestä, joka on joskus myöhemmin. Kun ethän sä voi elää tunnetilassa, joka ei ole tässä!
En kai siedä epävarmuutta. Etten tiedä mitään. Että siten hallinnoimalla yritän saada asiaan varmuutta, varmuuden mukanaan tuomaa turvaa. Mutta miksi tietämättömyys olisi turvattomuutta? Kuka niin on sanonut, päähäni takonut?
Itse asiassa, juuri nyt taidan olla hiukan jumissa ei-missään, jonkin kaukaisen galaksin planeetalla. Istuudun sen renkaalle murehtien riitänkö sille jollekin joskus, vaikkei mulla edes ole sitä jotakin nyt. Mietin asioita, minne haluaisin seuraavaksi edetä, mitä kaikkea elämääni lisätä, miten kehittyä.
Tyttö.
Mutta nyt.
Miltä susta tuntuu nyt
Mitä haluat tehdä nyt
Onko sulla kaikki hyvin nyt.
Nautitko elämästäsi nyt, tänään, tässä, sen kaikkeuden kanssa, mitä sulla on jo mukanasi. Näetkö tuon taivaan, tuon kirkon kellon, tuon tuulessa heiluvan kanervan?
Vaikka osa asioista onkin tulevaisuudessa, vaikka osaa asioista voikin miettiä siellä tulevaisuudessa, silti niillä ei ole merkitystä nyt. Siispä asioista, joita et voi ennustaa tai joista et tiedä nyt, kysy myöhemmin uudestaan. Älä elä siellä, jotta tietäisit. Jos et elä tässä, et elä missään, et ole olemassa. Herää useammin kysyen itseltäsi, mitä haluat juuri nyt, kirjoitan mieleni muistivihkoon.
Luulen, että asia, joka on vienyt mut toistuvasti tulevaisuuteen on riittämättömyys. Noita haavoja olen valellut jo vuoden päivät, viimein musta tuntuu, ettei ne enää ratkea yhtä vereslihalle. Rupi on jo lähes kadonnut, huomaan, ja sivelen sen pintaa. Jälki näyttää kauniilta. On järjetöntä kauneutta tutustua kaikkeen siihen osaan ihmisyyttä, mikä ei ole helppoa.
Olen tässä. Näen sen kellon ja kanervan. Ja mietin, millaista riistoa ja kipua on, että joudun poistumaan tästä. Kun en ole enää tässä. Ehkä se on sitäkin, etten osaa päästää irti tästä, tästäkään. Ehkä tästäkin pitää osata päästää irti. Ettei havittele kestävää läsnäolon tilaa, kun ei se alun alkaenkaan yhteiskunnan koneistossa elävälle dopamiinikoukkuiselle ihmiselle ole mahdollista – vaikkakin ironista kyllä juuri se hetken dopamiini taitaa olla se, joka kutsuu aina takaisin. Epävarman ihmisen dopamiini, joka tuntee hetken varmuutta. Hetkeksi ihmisenä olemisen tietämättömyyden tuska väistyy.
Mutta.
Tiedätkös, mä vähän luulen, että ihminen on taidettu tarkoittaa elämään tuon tuskan kanssa. Puhutaan ihmisyyden syvimmästä olemuksesta. Aatamista ja Eevasta. Arvoituksesta, joka ei koskaan ratkea, vaikka luulet sormiesi jo sitä hipovan, jonka vuoksi juokset aina vain kovemmin, kurkotat aina vain tiukemmin, muttet huomaa, että siivilöitkin vain tyhjyyttä tyhjyydessä. Sitä tuskaa jota me kaikki koitamme ymmärtää ja lievittää eri tavoin, koskaan ymmärtämättä tai lievittämättä.
Anna tuskan olla. Anna hetken tulla. Ja olla. Ja mennä.
Kuin rakkautta jota ei yritä omistaa ja muuttaa.
